Hups, olipas ihan pakko otsikoida tämä tapaus kuten Ville Haapasalo kirjansa! Et siis usko kuitenkaan, mutta kerron silti: Me on Koskisen Jullen kanssa vuorotellen käyty Purolassa hiirimetsällä, ja niin me tehtiin 16.10.2013. Mutta kas kummaa, kun palasin tien yli, näin meidän pihassa pensaan alla hiiren. Läksin oikopäätä sen perään, tunsinhan minä, että se oli sama otus, jota olin jo ennenkin jahdannut. Mutta sepäs otti ja juoksi kuusen alle – ja siitä niin nopeasti melkein puun latvaan, että multa meinas niskat katketa, kun sitä tiirasin! Yritin kyllä perässä, mutta se on tuo isäntä leikellyt sitä puuta, niin en mahtunut, kun se puu on niin tiivisoksainen. Siihen jo tuli Julle, ja sen isäntä Arto, ja meidän Paulikin. Kaikki me neljä tuijotettiin kuusenlatvaan, vaan hiiri istui rauhassa oksalla. Ne ensin meinas, että heiluttavat kuusta, mutta tuli sitten siihen tulokseen, että ei se ole reilua. Siitähän ne toiset hävis, mutta minä poika jäin odottamaan. Ja minä odotin ja odotin. Isäntä kuului illalla emännyydelle sanovan, että tunnin ja vielä puoli tuntia päälle olin puun alla ja hiiri oksalla. Kyllä ne mahtoi hiirenkin jalat jäykistyä. Mutta sitten se yhtäkkiä tuli alas. Ei varmaan enää jaksanut, ja minä olin valmiina. Nam, nam – hyvää oli hiiripaisti ja sopivasti riippunutta… Jos ette tätä usko, kysykää vaikka noilta katselijoilta. Näin piirteli Possu Backman