Turvallista siellä oli – löytöeläinkodissa!

Hei taas! Kun nuo (isäntä ja emäntä) alkoivat varustautua matkaan, arvasin, että lähtö se on minulla ja Vekullakin. Menin työhuoneen sohvan alle piiloon, mutta mitä se auttoi: Löytöeläinkotiin oli mentävä.

Mutta niin kuin elämässä usein käy, turhaan pelkäsin. Minä olin navetassa isossa häkissä ja tutut ruuat, ruokakupit ja petikin oli mukana. Ja mikä tärkeintä: oma pissalaatikko, koska minähän en tee tarpeitani mihin tahansa! Se Riitta kyllä ensin sotki jotain hiekkaa, mutta onneksi Paavo sanoi, että sanomalehti riittää. Ensin mulla oli viereisessä ”sellissä” se löytökissa, josta varmaan luit Joutsan Seudusta. Ajattele, että joku ihminen on niin kamala, että heittää pienen pennun autosta parkkipaikalle! Onneksi joku otti sen talteen ja toimitti Paavolle. Kun lehti ilmestyi, Paavo ei ehtinyt muuta kuin vastata puhelimeen, niin monta uutta kotia sille olisi ollut tarjolla. Siis kissanpennulle, ei Paavolle! Hyvä juttu, ajattelin jo, että pitäisiköhän minun se adoptoida… Olihan minulla vähän ikävä, mutta viikko sujui muuten nopeasti. Veku tykkäsi kovasti, kun se saattoi seurustella neljän muun koiran kanssa, mutta kyllä kuulin, että se alkoi heti riehua, kun ”ne” tuli meitä hakemaan ja silläkin on ollut paljon kerrottavaa. Eikä se syönyt paljon mitään koko viikolla, mutta se onkin pieniruokainen, vaikka on niin paksu. Mekään ei nähty toisiamme viikkoon, mutta hyvää se ero teki!

Kiitos Niemisen Riitalle ja Paavolle Taka-Ikolaan – me tullaan toisenkin kerran, kun ”nuo” lähtee johonkin kauemmaksi. Ja suositellaan toisillekin.

Possu, edelleen se Kylän Komein Kolli ja Veku, ”pikkuveljensä”

Lähtö voi tulla ainakin mulle aika pian: näytin sen verran mieltäni, että kakkasin isännän kenkään, vaikka en ole sitä koskaan ennen tehnyt. Oikein se sille oli!

Artikkeli kategoriassa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Aikaraja täyttynyt. Suorita varmennus uudelleen.