Minä olen siis Seri, tai alunperin ja hienosti: Serita Lahtinen, ikä 12 vuotta. Olen tuo kuvassa oikealla oleva ja vasemmalla on toinen minun parhaista kavereistani, sen nimi on Maija. Tai Mamiksikin minä sitä kutsun. Ja toinen yhtä hyvä kaverini on sitten Usko. Saatat sen tunteakin, se kun soittaa hanuria.
Niin minua rupesi ihan väkisin naurattamaan, kun tuo Maija justiin muisteli minun tempauksiani. Kyllä sitä onkin nuorena tullut hurjasteltua ja aiheutettua päänvaivaa tälle henkilökunnalleni. Onneksi olen ne nyt jo saanut koulittua aika hyvin mieleisekseni, mutta kuluihan siinä aikaa ja puruluita! Kerronpa tässä muutaman hassun tapauksen:
Kerran kuulin, että Jääskeläisen Hulilla on jemmassa oikein iso puruluu ja kun Maijan kanssa oltiin lenkillä ja ovi sopivasti aukesi, ryntäsin sisään – ja oli ihan lapsellisen helppoa temmata luu mukaan ja sitten painella kotiin, vaikka Maija huusi kuin palosireeni… Toisen kerran yhtenä kesäyönä, kun toiset nukkuivat, lähdin seikkailemaan. Vaikka ikkuna oli köytetty tiukasti raolleen, tungin siitä ulos ja sitten Jääskeläiseen. Kyttäsin oven takana ja kun ne lähti taksikyytiin, ryntäsin sisään ja suoraan isäntäväen sänkyyn. Ei löytynyt puruluuta, ei. Mutta kylläpä Maija ja Usko oli silmät pyöreinä, kun Marjut toi minut aamulla kotiin. Ne luuli vissiin, että se kiskoo ihan vierasta koiraa meille!
Muuten minä olen oikein herttainen, olettehan huomanneet, kuinka moni mainitsee minut ystäväkseen näillä sivuilla, mutta ne ei olekaan tulleet minun reviirilleni: jos kuka vain koira uskaltaa herkkupiilolleni pihassa, otan heti luulot pois! Ja kissoja vihaan yli kaiken sen jälkeen, kun pentuna naapurin Kuosmanen veteli minua ympäri korvia. Miksi semmosia eläimiä kuin kissoja yleensä kukaan pitää nurkissaan?
Jaa, täytyyhän minun yksi heikkouksistanikin paljastaa: minä pelkään ukkosta ja pauketta silmittömästi. Onneksi henkilökunta on jo niin hyvin kouliintunutta, että uutena vuonna me ollaan jo vuosia oltu Putkilahdessa kylässä, sinne ei kuulu mikään melu eikä pauke. Ennen me kierreltiin autolla vaikka koko yö, kyllä se olikin raskasta. Mutta ukkonen onkin vielä hankala juttu, nyt olen alkanut pelätä jo, kun ilmassa on pisaroita. Mistä sen tietää, milloin paukahtaa! Kerran viime kesänä, kun ne meni tansseihin ja jätti minut kotiin, yritin epätoivoisesti yläkerran ikunasta ulos ja juutuin siihen roikkumaan. Onkohan minun maha vähän kasvanut? Kyllä ne oli kauhuissaan, kun palasivat – ja oikein olikin niille!
Ai, miten niin olen henkilökunnan onnistunut hyvin kouluttamaan? No katsokaas, kun on talvi, saan maton lämmitettynä ulos. Olen kyllä harkinnut, että jos nyt on tulossa kova talvi, pyydän että hankkivat minulle lämpötyynyn pensaan alle. Ja sitten kun lähdemme lenkille, Uskon kanssa aamulla ja Maijan kanssa illalla, ne kulkee ihan minne minä haluan, ja vaikka mieleni muuttuisi kesken matkankin. Siinä minulla olikin kouluttamista… Huh, huh! Aika usein vien Maijalle lenkkikengät valmiiksi, että se varmasti lähtee. Eikä se vielä koskaan ole minua pettänyt.
Ja kyllä minua muutenkin hoidetaan paremmin kuin ketään tutuistani. Usko välillä pelkää, että minulta loppuvat karvat, kun Maija kampaa niin perusteellisesti…
Ihan tärkeimmäksi velvollisuudekseni olen ottanut huolehtia, että Maija ja Usko menevät riittävän ajoissa nukkumaan. Mitä ne yöllä tekee kukkumassa, vanhat ihmiset! Viimeistään iltauutisilta petaan sängyn ja alan ohjata niitä makuuhuoneeseen. Toisinaan ne ei meinaa millään uskoa, että pitää ihan ääntä korottaa. Usko varsinkin katsoisi televisiota iltamyöhään, kymppiuutiset ja kauemminkin. Minulle se ei sovi, kun on se aikainen herätys… On niin turvallista, kun Maija tuhisee toisella ja Usko toisella puolen, ihan kuin koko paha maailma jäisi meidän ovien ulkiopuolelle. Vasta sitten minäkin saan kunnolla unen päästä kiinni.