Kylä Päijänteen poukamassa

Erkki Verkkosen kirjoitus, lataa kirjoitus PDF:nä.

Kaima, Sadanviiden vuoden tarina

Aloittaessaan liikemöimin pohjoisella Päijänteellä 1898 Kaima avasi uuden aikakauden Vespuolen, Haukanmaan ja Jyväskylän lähellä olevien huvilasaarten asukkaille. Laivoja kyllä oli aina kilpailuun asti, mutta niitä ei ollut erityisesti täyttämään alueen tarpeita. Yleensä laivat olivat suhteellisen pieniä tai sitten liian suuria Jämsän ja Lahtiksen tavanomaiseen joustavaan lyhyen matkan liikenteeseen. Kaiman tilannekuvan visio osui oikeaan. Alus rakennettiin Paul Wahl & Co:n konepajalla Varkaudessa ja koottiin Lahden satamassa, missä se myös laskettiin vesille 2.9.1898. Siitä tuli 20,61 x 4,65 x 1,80 metriä. Viimeinen luku on laivan syväys. Koneeksi tuli kaksisylinterinen höyrykone, joka antoi laivalle 11 solmun nopeuden. Käytännössä käytettiin kuitenkin 8–9 solmua, mikä alensi polttoaineen kulutusta oleellisesti. Laivaan voitiin ottaa 95 matkustajaa ja siinä oli kaksi salonkia, toinen keulassa ja toinen laivan perässä konehuoneen tasolla. Pitkä keulakansi soveltui raskaan tavaran ja eläinten kuljetukseen. Laiva tuli sopivasti liikenteeseen maatalouden koneellistumisen alkuun. Se voi hyvin kuljettaa kaikki Vespuolen talojen tarvitsemat koneet ja maataloustavarat. Eipä niitä muuten tiettävästi alueelle saatukaan. Laivan katettu kansi oli puolikerrosta keulaa ylempänä. Siinä oli varattu tilaa kappaletavaralle ja oli lähinnä kauppiaiden käytössä. Ostajat tilasivat laivan, joka sopivan kokoisena palveli reitillään sekä matkustaja- että rahtiliikennettä. Laivan suunnittelijat puolestaan ymmärsivät tilaajan tarpeet. Laivan runko oli kaunismuotoinen ja sopi erinomaisesti tämän aluksen kokoon. Keula tosin oli hieman matala ja sitä jouduttiinkin korottamaan, koska aallot pyrkivät lyömään sen yli, jolloin oli vaarana veden pääseminen konehuoneeseen. Laivan tilasi vasta perustettu Jyväskylä–Päijänteen Laivaosakeyhtiö. Kaima oli sen ensimmäinen laiva. Nimi on antanut aihetta ihmettelyyn. Joutsen olisi sopinut laivan nimeksi paremmin. Päijänteen laivat tosin poikkesivat perinteisistä laivojen feminiinisistä nimistä. Alusten kotipaikat ja omistajat jopa isänmaallisuudessaan peittivät perinteellisen nimitavan. Suomi, Jämsä, Lahtis-Lahti, Tehi, Jyväskylä–matkustajalaivat tai Kullervo, Ahti, Veikko, Voima ja Ukko–hinaajat olivat tyypillisiä nimiä. Vellamo, laivanomistajallinen, ja Siro Taru edustivat aikoinaan kunnialla ylimuistoista feminiinistä nimiperinnettä.

Laiva kulki yli 50 vuotta samaa reittiä: Jyväskylä–Rutalahti–Korpilahti–Korospohja. Aikataulu oli miehistölle erittäin raskas. Laiva lähti Korospohjasta klo 2.00 ja oli perillä Jyväskylässä klo 8.00. Paluu Jyväskylästä oli 12.30 ja perillä 18.30. Matkalla laiva poikkesi Korpilahdella, Raviossa, Nisulassa, Päiväkummussa, Rutalahdessa, Haukanmaalla ja Säynätsalossa. Lisäksi tarvittaessa huvilasaarien laitureissa. Uuden työaikalain johdosta laivan miehistön viikkotuntimääriä vähennettiin siten, että laiva yöpyi Rutalahdessa kahtena yönä viikossa. Rutalahdesta laiva lähti torstaina ja perjantaina klo 4.30 ainakin jo vuonna 1943. Samaan aikaan Rutalahteen rakennettiin toinen laituri lahden toiselle puolen ja sitä ryhdyttiin nimittämään Ronnusillaksi.

Laiva teki säännöllisesti kirkkomatkoja Korpilahdelle ainakin toiseen maailmansotaan asti. Sen jälkeen laiva lähetti esimerkiksi hautajaissaattoja. Muistan kuinka Kaima tuli täydessä lastissa Hilda Auvilan hautajaisista Korpilahdelta. Kirkkoherra August Riihimäki astui ensimmäisenä maihin Varvin laiturille. Toisella matkalla olin mukana Emil Auvilan hautajaisissa Jyväskylässä. Laiva toi saattoväkeä pois jo eläkkeellä olevan J. K. Sundqvistin apumiehenä. Nisulaan jäi suurin osa väestä. Rutalahteen taisimme tulla kahden äitini kanssa.

Kaiman puhkeaminen alkoi hyvin ikävällä haverilla. Oltuaan vasta kaksi kuukautta liikenteessä, miehistöllä alkoi olla halua kokeilla, pystyisikö Kaima voittamaan Jämsän kilpajuoksussa. Kaima oli lähtenyt Korospohjasta Nisulaan ottamaan polttoainetta (halkoja) lauantaina 29.10.1898 vakiovuoron päätyttyä. Laivalla oli halkoproomun hinaus sunnuntaina 30.10. Vuoritsalosta Jyväskylään. Laiva siis yöpyi Nisulassa ja viipyi siellä iltapäivään asti. Laivan päälliköllä August Philhamilla näytti olleen jotain mielessä, odottaessaan höyrylaiva Jämsää, joka oli säännöllisellä vuorollaan Lahdesta Rutalahteen ja jatkaakseen sieltä matkaa Jyväskylään. Kaima oli Nisulan laiturissa hyvässä asemassa Jämsän edetessä Rutalahteen. Jämsä lähti Rutalahdesta klo 2 iltapäivällä. Kun se saapui Nisulan kohdalle, väisti Kaima sen rimalle oikealle puolelle. Nähtävästi Jämsä alkoi jäädä, koska perämiehenä oli isoisäni Juho Verkkonen, joka ohjasi Jämsän niin lähelle Manninsaarta, että Kaiman oli jäätävä jälkeen. Siihen se ei kuitenkaan tyytynyt, vaan yritti kiilata Jämsän rinnalle sen vasemmalta puolelta. Silloin Jämsän toisen höyrykattilan pääty repesi ja konehuone täyttyi höyrystä ja savusta. Kuin ihmeen kaupalla konehuoneessa olleet koneenhoitaja Anshelm Knuutinen ja lämmittäjä Kaarle (Kalle) Hammar Rutalahdesta pääsivät rappujen päähän, mistä heidät vedettiin kannelle. Kaima hinasi Jämsän perille Alfred Hertzbergin pyynnöstä Jyväskylään, jolloin pahoin palaneet konemiehet pääsivät sairaalaan. Siellä Knuutinen kuoli, mutta Hammar selvisi hengissä, tosin pahat palovammat kasvoissaan. Hammar palveli vielä pitkään Päijänteen laivoissa mm. konemestarina.

Vielä samana syksynä Kaima joutui viedessään haavoittuneita vetäytymään väkisin Ristinselän aallokkoa Selkäsaarten suojaan. Matkustajat vietiin veneillä maihin, missä he lämmittelevät honkapuista tehdyllä nuotiolla seuraavaan aamuun asti. Neuvona myöhemmin laivan kannella syntyi terve poikalapsi.

Vuonna 1902 Kaima joutui todelliseen haveriin aivan Äijälänsalmen suulla. Kaima oli tulossa kaupungista, kun sitä vastaan tuli hinaaja Karl-August Väisälän telakan edustalla. Kaiman päällikkönä oli Välimäki-niminen henkilö, joka oli myymässä matkalippuja perämies Kasper Hiekkasen ollessa perässä. Äkkiä Karl-August kääntyi Kaiman eteen. Törmäystä ei voitu enää välttää. Kaiman keula työntyi vastaantulevan laivan sisään, mutta saatiin nopealla peruutuksella pois. Karl-August yritti vielä Tiirinsaaren rantaan, mutta upposi sen eteen. Paikalle tuli Lempiläinen Almar -niminen hinaaja. Hän pelasti ensin uppoavan aluksen miehistön ja otti sitten Lempiläiseen siirtyneet Kaiman matkustajat mukanaan minne pystyivät. Onneksi lämmittäjänä oli Alfred Joki Rutalahdesta, joka tiesi onnettomuudesta vain sen, että laiva törmäsi odottamatta johonkin esteeseen.

Vuonna 1902 Kaima sai postilaivaoikeudet. Siihen liitettiin leimat Kaiman omalla leimalla. (Olisi mielenkiintoista löytää joitain näistä kirjeistä. Ne ovat tosin voineet mennä kauaskin, sillä vähemmän kirjeitä kirjoitettiin sen oman reitin varrelle.)

Laivan pitkäaikaisin päällikkö oli J.K. Sundqvist, jonka kausi kesti vuodesta 1903 vuoteen 1919. Hänen aikanaan sattui mielenkiintoinen episodi. Tiaisen talon isäntä vaati Sundqvistia viemään hänet kohtaan Päijulahteen. Siihen Kaiman päällikkö ei voinut suostua muutenkaan, mutta erityisesti Päijulahden viitoittamattoman ja matalan veden takia. Joidenkin tietojen mukaan Sundqvist olisi jättänyt häiriköivän Tiaisen peräti Muuramen lahdelle. Joka tapauksessa Tiainen osti Veikko-nimisen laivan ja aloitti matkustajaliikenteen linjalla Rutalahti–Korpilahti–Jyväskylä vuonna 1905. Se sopi rutalahtelaisille ja muille vespuolisille, koska he pääsivät nyt aamulla kirkonkylälle asioille ja illalla kotiin. Kaksi vuotta riitti kuitenkin Tiaiselle laivanvarustusta. Sitten hän myi laivan pois.

Kaiman miehistöstä on vaikea saada yhtenäistä luetteloa. Laivan toinen pitkäaikainen päällikkö oli kuitenkin Otto Sarala. He tunsivat kaikki pohjoisen Päijänteen rantojen asukkaat ja monet muutkin matkustajat laajalta alueelta. Laivan konemestarina oli minun muistini alussa ensin Evert Lampinen ja sitten Paavo Rihkajärvi. Lampinen oli kopeanoloinen, usein nälkäpuheissaan esiintyvä mies ja Rihkajärvi puolestaan todellinen kansanmies. Varsin mieleenpainuva henkilö oli Juho Fritjof Toivonen, Heralan isäntä Korospohjasta. Hänen kerrotaan olleen perämiehenä Kaimassa sekä myös niin sanotuissa isoissa laivoissa. Silloin hänellä on täytynyt olla laivurin kirja. Lisäksi on tiedossa, että Toivosen vaimo, Hanna Toivonen, on ollut emäntänä Kaimassa. Todennäköisesti he olivat laivassa samanaikaisesti ja emännöivät Otto Santalaa. Toivonen on nähtävästi ollut laivoilla ensin kokopäiväisenä perämiehenä tai päällikkönä. Heralan isännyys puolestaan viittaa siihen, että hän myöhemminkin hoiti isojen laivojen perämiesten vapaapäiviä, joille he joutuivat itse hakemaan sijaisensa.

Kaiman aloittaessa liikennöinnin laivassa vallitsi varsin merkillinen komento- ja järjestys. Laivan konemestari nimittäin nimitettiin laivan päälliköksi. Näin oli muun muassa edellä mainitussa Äijälänjoen sillan tapahtumassa haverissa. J.K. Sundqvistkin aloitti Kaimassa lämmittäjänä ja eteni koneenhoitajaksi ja konemestariksi (alikonemestari). Nähtävästi Sundqvistin aikana komentojärjestys muuttui, sillä hänellä oli ainakin rannikkolaivurin kirja. (Näitä kirjoja antaa muuten merenkulkuhallitus.) Muista Kaiman miehistöön kuuluvista on tiedossa seuraavat henkilöt: Viljo ja Veikko Voutilainen, Kalle Rantanen, Kaarlo Ilmonen Rutalahdesta, Aleksi Järvinen Oitista ja Eino Parviainen Nisulasta – kaikki konepuolen miehiä.

Kaima oli hyvin pitkään ainut kulkuyhteys Jyväskylään varsinkin Vespuolen asukkaille. Laivaa käyttivät alkujaan leivonmäkeläiset ja jopa toivakkalaiset. Leivonmäen Tormolan puutarhatilan vanha isäntä kertoi kuinka hän Oskar-isänsä kanssa syksyisin kuljetti Kaimalla marjoja ja muita puutarhatuotteita torille Jyväskylään. Oskarilla oli tapana seisoa laivan keulalla ja varata huutamalla hevonen päästäkseen nopeasti torille. Viinikaisen omenatalon Väinö Väisänen ja Mäyränpesän Eemeli olivat myös vakioasiakkaita. Eemeli toi torille perunakoppia ja kevätaikaisia savoja. Lihamiehet olivat aivan oma lukunsa. Heistä mainittakoon Nestor Karlkainen Kivisuon läheltä, Takasen isäntä Nisulasta ja Rytö-Vikki, Vihtor Nieminen Päiväkummusta.

Laivaa vastassa olikin aina useita hevosia, sillä tavaraa laivassa oli eläimistä eläviin lihaan ja suolattuihin asti. Maataloustuotteet perunoista lanttuihin kuuluivat tietysti valikoimaan. Toivatpa jotkut sekä tuoreita että suolattuja silakoita melkoinen määrä. Silloisilla linja-autoilla ei sellaisia määriä voinut kuljettaakaan. Eikä Ravion, Päiväkummun ja Nisulan alueilta ollut edes yhteyttä muualle.

Kaima ei ollut vain kulkuväline. Se oli todellinen sosiaalinen kohtauspaikka. Olisipa ollut nauhuri tallentamassa viileänä syysaamuna laivan konehuoneessa isäntien matkamiesten tarinoita. Kiireetön matkanteko antoi kokonaan toisenlaisen mahdollisuuden kuin nykyinen yksityisautoilu. Harvoin sitä on matkassa omaan väkeen kuulumattomia, joiden kanssa voisi jakaa huumoria, ehkä iloa ja kipuakin.

Jyväskylä–Päijänne–Laivaosakeyhtiö myi Kaiman 1950 Heinolan Laiva Oy:lle. Yhtiön muodostivat Ankkalammen poikien Alvar, Leo ja Aamen kanssa. Yhtiö harjoitti hinaustoimintaa Päijänteen alueella. Pääasiallisesti se oli halkojen rahtausta Lahteen tai Heinolaan. Kaima palveli yhtiötä kahdeksan vuotta. Seuraava omistaja oli helsinkiläinen kommodori evp. Olavi Ruutu, joka sanoi ostaneensa Kaiman Sysmästä. Ruutulla on loma-asunto Pulkkilanharjulla. Sen suojaisessa lahdenpoukamassa Kaiman näki aina vuoteen 1988 asti, jolloin aluksen osti jyväskyläläinen Timo Fredriksson. Kaima pääsi tavallaan juurilleen, sillä ostajan isoisä oli aikoinaan ollut ostamassa laivaa Varkaudessa laivayhtiön nimiin. Fredriksson nosti aluksen maihin Vaajakosken Varassaareen, missä se vaurioitui erittäin pahoin. Isä ja poika Erkki ja Matti Nieminen ostivat Kaiman 1998. Alus jouduttiin rakentamaan suurelta osin uudelleen. Laivan kone oli onneksi säilynyt käyttökuntoisena. Laiva entisöitiin Museoviraston vaatimuksesta entisen kaltaiseksi.

Syksyllä 2000 suoritetusta koeajosta alkaa Kaiman uusi historia. Laiva on tullut uudelleen tutuksi myös nykyaikaisille risteily- ja kirkkomatkailijoille.

– Erkki Verkkonen

Julkaistu Korpilahti-lehdessä 18.7.2001. Lue skannattu lehtileike.

Höyrylaiva Kaima kyntää vesiä pitkän tauon jälkeen

Kun katselee Jyväskylässä Väinölän telakalle ankkuroitua 103-vuotiasta höyrylaiva Kaimaa, ei heti uskoisi, että vielä kolme vuotta sitten paatin runko veteli viimeisiään Vaajakosken Varrassaaressa.

Kun jyväskyläläiset Matti ja Erkki Nieminen ostivat aluksen, alkoi tapahtua. Muutaman vuoden aikana laiva on ehostettu kuntoon: runko on hiekkapuhallettu ja maalattu, kansi valmistettu raudasta, höyrykattila ja Kaiman alkuperäinen höyrykone kunnostettu sekä kansi hytit tehty perinteisen mallin mukaan puusta.

Kaiman on tarkoitus palata kyntämään Päijänteen vesiä sunnuntaina 22. heinäkuuta, jolloin se tekee kirkkomatkan Rutalahdesta Korpilahdelle. Matkan järjestää Rutalahden kylätoimikunta.

Matti Nieminen kertoo, että Kaima ajoi aikanaan 40 vuoden ajan kirkkomatkoja Korpi lahdelle.

”Arkisin laiva oli tarkoitettu matkustajaliikenteelle ja se kulki Korospohjasta Rutalahden kautta Jyväskylään”, Nieminen sanoo.

Kaimalle sattui ja tapahtui

Kaima-laiva tunnetaan Päijänteellä yhtenä legendaarisimmista aluksista.

”Kaimalle sattui ja tapahtui kaikenlaista. Laivan kannelta on tippunut lehmiä Päijänteeseen ja aluksessa on syntynyt jopa poikavauvakin”, Nieminen kertoo.

Kaiman taival Päijänteellä sai jo ensimmäisenä kesänä traagisia piirteitä. Kilpa-ajo Jämsä-laivan kanssa johti kahden miehen kuolemaan.

”Silloin kun Kaima tuli vesille, sitä pidettiin Päijänteen nopeimpana laivana, mutta toiset olivat taas sitä mieltä, että Jämsä oli Kai maanopeampi. Tätä ristiriitaa ratkottiin sitten kilpa-ajolla. Erään kerran Kaima jäi odottamaan Jämsää Nisulan laiturin kohdalle ja tästä alkoi kilpa-ajo. Jämsä yritti kiilata Kaimaa Mämmisaareen, muttei onnistunut. Touhu päättyi lopulta siihen, kun Jämsästä räjähti höyrykattila ja laivan kaksi konemiestä menehtyivät myöhemmin vammoihinsa”, Matti Nieminen kertoo.

Nieminen lisää, että Kaimalle ehti sattua matkustajalaivana paljon muutakin, esimerkiksi taitureihin alus törmäsi useasti.

”Pieniä onnettomuuksia tapahtui, koska laivan työntekijät tekivät ylipitkiä päiviä. Kaima lähti Korospohjasta liikkeelle kello kaksi yöllä ja oli aamukahdeksalta Jyväskylässä. Päivällä lähdettiin taas takaisin,ja illalla saavuttiin Korospohjaan. Kun samat työntekijät toteuttivat tätä kiertoa päivästä toiseen, oli selvää, että virheitä sattui.”

Nieminen lisää, että Kaimaaeijuurikaan ehditty korjailla. Ainoa isompi remontti laivaan tehtiin 1900-luvun alussa.

”Aluksessa ei ollut ensimmäisinä vuosina ollenkaan ruorihyttiä ja runkokin oli matala. Remontin jälkeen alus näytti jo laivalta. Siihen tehtiin ruorihytti ja keulaa korotettiin.”

Suvun perintö velvoitti

Kaima seilasi Jyväskylään Päijänteen Laiva Oy:n aluksena 1950-luvun taitteeseen saakka. Matti Nieminen sanoo, että laivan seuraava omistaja oli Heinolan Laiva Oy, mutta tämän mentyä konkurssiin 50-luvun lopussa, siirtyi Kaima yksityiskäyttöön.

Vuonna 1988 Kaiman osti jyväskyläläinen Timo Fredriksson ja alus siirrettiin Varrassaareen.

Mutta mikä innosti Matti Niemisen laivan ostoon ja kunnostukseen?

”Eiköhän tämä juonna suvun perintöön. Olen työskennellyt eri laivoilla konemestarina, kuten isäni ja isoisänikin. Kaima on minulle jo lapsuudesta tuttuja sen kunnostamista on suunniteltu useampia vuosia.”

Tilausajoja ensi kesänä

Vaikka Kaima tekee viratlisenneitsytmatkansa viikonloppuna, on sitä koekäytetty Päijänteellä jo viime syksynä.

”Hyvinhän tuo kulki. Motill inen halkoja riittää noin neljän tunnin ajoon”, Matti Nieminen kertoo.

Tulevan kirkkomatkan alullepanijana voi pitää Rutalahden kesäasukasta Erkki Verkkosta. Hänen kiinnostuksensa alusta kohtaan juontaa myös omiin sukujuuriin. Kaima on tullut tutuksi mm. Jämsä-laivalla perämiehenä työskennelleen isoisän kertomuksien kautta.

”Muutama vuosi sitten luin Keskisuomalaisesta jutun Kaiman remontista. Etsin Matti ja Erkki Niemisen käsiini ja kirjoitin jutun Vespuoliseen. Tästä jutusta Rutalahden kylätoimikunta nappasi idean kirkkomatkaan”, Verkkonen kertaa.

Rutalahden kylätoimikunnan puheenjohtaja Liisa Liias kertoo, että kylällä matkaa odotetaan innokkaasti. Mukaan on lähdössä 50 innokasta, joista osa on matkustanut Kaimat la aiemminkin ja toisten sukulaiset ovat aikanaan tehneet matkansa Kaiman kannella.

”Matkan aikana on tarkoituksena kerrata aluksen historiaa ja Korpilahdella käymme kirkossa Ja vietämme kahvihetken, jonka jälkeen matka suuntautuu takaisin Rutalahteen”. Liisa Liias summaa. Kirkkomatka ei jää ainoaksi kokeiluksi, vaan Matti Niemisellä on suunnitelmia Kaiman varalle myös tulevaisuudessa.

”Tilausajoja on tarkoitus ajaa, mutta todennäköisesti aloitamme vasta ensi kesänä.” – JM

Julkaistu Joutsan Seudussa 30.10.2002. Lue skannattu lehtileike tästä.

Raskasta työtä ja ilonpitoa – Rutajoen uitot olivat kesän kohokohta Leivonmäellä

Olympiavuonna 1952 katkesi vuosikymmenien kesäinen perinne: Rutajoessa uitettiin silloin viimeiset tukit. Miltei kahdeksankymmentä vuotta uitot olivat tuoneet kylän elämään väriä ja tietysti kaivattuja lisämarkkoja.

Lohikosken väki – Alfred ja Milda Jokisen perhe – kanavan suulta oli luonnostaan monin tavoin mukana ui toissa, ja nyt ikäihmisenä paikkaa emännöivä nuorin tytär Taimi Nieminen muistelee vieläkin haikein mielin uittojen kesiä. Koko kylä heräsi silloin eloon.

Uitoista monta hyötyä

Lohikoskellakin odotettiin keväisin innokkaasti uittojen alkua. Torppa oli ostettu heti lain sallittua vapaaksi Humalajärven talosta ja muutama kiihkeii kesäinen viikko tiesi merkittävää lisätuloa pikkutilan elantoon.

– Kulukumiehiä ol paljon ja niitä ol jo parikin viikkoa ennen passissa, että millon uittoon päästään. Ei sillon ollu kännyköitä eikä kulukupelejä, että ois voinu ilimottaa, muistelee Taimi Nieminen nyt kun vain vesi hiljalleen virtaa joessa.

– Niitä ol kortteerissa tässä meilläkin ja joka mökissä. Sillon kelepas sauna ja liiteri ja vaikka heinälato, kun vain oli jottain pään päälle.

Monet vakiintuneet uittomiehet tulivat kesä kesän jälkeen samoille paikoille, mutta aina oli joukossa satunnaisiakin kulkijoita. Uitot tiesivät työtä myös lähiseudun nuorelle väelle, niin tytöille kuin pojille.

Jos ei vielä päässyt itse uittoon, niin nopsajalkainen saattoi tienata ”luikkumiehenä”, eli juoksi kiireesti sananviejänä kanavan suulle, milloin syntyi pahempi suma, että osasivat katkaista puitten laskun. Koko matkalla Rutajärvestä Päijänteeseen oli useita kymmeniä ihmisiä työssä, parhaimmillaan satakunta.

– Taloista miehet ostivat leipää, voita, maitoa, kananmunia, mitä nyt kenelläkin oli tarjota ja nämä markat oli kanssa tärkeitä, vaikka pieniä tuloja. Siihen oikein varustettiin kevvään aikana, että kun uitto alakaa, kertoo Taimi Nieminen.

Jo talvikautena kesäiset uitot toivat välillisesti lisätuloja, sillä omat miehet olivat hakkuulla ja hakkuut myös keräsivät taloihin kortteerilaisia.

Taimi Niemisen muistin mukaan ainakin Jokelan Kalle TakaIkolasta sai talvikaudeksi työtä puominlenkkien valmistamisesta nuorista kuusista. Keväällä hän ajoi ne kärryillä suuriin kasoihin.

Uitto alkaa

Kun jäät viimein sulivat, päästiin uittoon, joka kesti kuukaudenpuolitoista puitten määrän mukaan. Talvella puut oli ajettu rekipelissä Rutajärven rantamille ja jäitten lähdettyä ne vieritettiin veteen ja uitettiin keluveneillä lauttana kanavan suulle.

Lautta pysyi kasassa, kun puomilenkkien avulla osasta tukkeja tehtiin ”ketju” sen ympärille. Se yhtiö, joka sai puunsa lähimmäksi kanavaa,,pääsi myös ensimmäisenä joelle uittamaan.

– Siinä oli aika kilipailu, jokkainen olis halunnu päästä ensimmäisenä. Minun isä Alfred Jokinen ol semmosessa työssä, että se valavo yöllä, ettei kukkaan päässy tekemään pahojaan. Ja sitten ne ol puut sillai suomuksittain tässä meijänkin kohalla rantoja myöten, kun ol koskipaikka. Ja myllyn ohi ja tuolla alempana ol puisia rännejä, joita myöten ne uitettavat puut kuluki. Päijänteen rannalla ne sitten niputettiin ja tehtiin uus lautta ja hinaaja vei mennessään, kertaa Taimi Nieminen kuin eilistä päivää.

– Se ol jo lapsesta mielenkiintosta ja minä olin aina kahtomassa. Saarisen Hugo ol vähän minusta isompi, niin se ol jo töissä ja se aina viskel katkottuja puominlenkkejä tänne laialle ja minä kannon liiteriin. Ne ol hyviä kahvipuita.

Rutajokea oli aikanaan perattu voimakkaasti uittojen tarpeisiin. Lohi kuitenkin pääsi uittorännejä myöten hyvin nousemaan ja uitot pitivät Taimi Niemisen mukaan jokea puhtaana, puut hakkasivat kasvillisuutta ja joen reunat eivät pusikoituneet. Suuri väkimäärä piti polut kunnossa.

Ruoka maistui

Vuosikymmenten aikana uitot tiesivät myös monelle naisihmiselle työtä ja toimeentuloa ruoanlaitossa ja kahvituksessa. Kahvi saatettiin keittää kotona, mutta useimmiten kuitenkin nuotio viriteltiin joen varteen. Taimi Nieminen muistaa, että ainakin Kaistisen Airi, Jokisen Impi, Jokisen Kerttu, Laitisen Siiri ja Palanderin Eetla olivat uitoilla kahvinkeittäjinä, mutta vuosikymmenten aikana lista on todellisuudessa paljon pitempi.

Lohikoskella uittomiehet kävivät tuvassa kahvilla, talo kun on aivan kiinni kanavassa. Lohikoskella keitettiin myös ruokaa uittomiehille. Voi hyvin sanoa, että nälkä on paras ruuan mauste, sillä ruokalista oli kovin lyhyt: vuoropäivin keitettiin hernerokkaa ja lihakeittoa.

– Ne tek pitkää päivää, yötä myötenkin, mutta keittoruoka vietiin uitolle siinä puolen päivän tietämissä. Ja kyllä ne ol tyytyväisiä, ei sillon voinu monenlaisia laitella ja olishan se ollu hankala syyäkin siinä työn välissä. Se ol tärkeetä, että ruoka ol vahvaa ja pit hyvin nälän, muistelee Taimi nuoruusaikansa ”emäntäkoulua”. Hän oli noin neljäntoista kolmikymmenluvun puolivälissä, kun Milda-äiti uskoi keittämisen sujuvan.

Ruoka keitettiin ulkona viidenkymmenen litran padassa avoimessa katoksessa ja oli luonnollisesti tärkeää osata pitää sopivaa tulta padan alla. Varsinaista reseptiä ei ollut, vaan ainekset pistettiin sormituntumalla. Kun keitto oli valmis, se kauhottiin tonkkaan ja kannettiin korennolla miehille työn ääreen joen varteen. Lautasina olivat savikupit tai mitä nyt milloinkin löytyi, välillä ne pestiin joessa. Maksu ei enää ole Taimin mielessä, mutta paljon se ei ollut, sen verran kuitenkin, että jotain jäi emännänkin pussiin talven varalle. Miehet maksoivat ruokansa heti.

– Se ol kesäaikana hankala, kun oli pärekatot ja pit saunaa lämmittää joka päivä ja leipoo ainakin pullaa. Sitä pit yhen istua katolla tai maassa vahtimassa, että jos vähänkin kipinä lentää, niin heti vettä niskaan. Se ol tarkkaa, millä puilla sitä pysty lämrnittämmään. Yhtiö makso saunan lämmityksestä. Olhan se raskasta, mutta sittenkin ol haikee olo, kun uitto aina loppu.

Työtä ja ilonpitoa

Uittoaika on ollut ensisijaisesti raskasta työntekoa. Ne, jotka olivat uitoilla lähiseuduilta, yrittivät vapaa-aikanaan vielä tehdä kotitöitä.

Reissumiehet saattoivat ottaa elämän kevyemmin: ryyppäsivät, tapella nahjustivat, pelasivat korttia tai kävivät kylällä kioskilla.

– Ei sillon tarvinnu kummonen peli olla, kunhan ääntä lähti, niin pistivät tanssit pystyyn. Joskus ol viulu, joskus huuliharppu. Että kyllä ne toi uitot semmosta ilostakin meininkiä tänne kylälle, kertoo Taimi Nieminen.

– Mutta kuitenkin kaikista uitoista minun mieleen muistuu selevimpänä se, kun Heiskasen Hugo tul yöllä kesäsottaan luomaan miehille kuhtuja tänne meille. Niitä ol muutenkin vähempi, kun osa ol jo saanu lähtömääräyksen. Se tui yöllä, että ol kaikki kasassa eikä sitten jääny kun joitain vanhoja miehiä ja naisia.

Sotien jälkeen uitot Rutajoella vähenivät ja puut siirtyivät pyörille. Tasan viisikymmentä kesää sitten ne loppuivat joessa kokonaan.

Uittorännit ja muut varusteet purettiin 1960-luvulla ja yksi aikakausi jäi historiaan. Päijänteellä uitot ovat jatkuneet näihin päiviin ja Rutalahti on ollut suurimpia puunpudotuspaikkoja.

– LEILA BACKMAN

Pauli Mäkelä oli kolmekymmentä kesää Päijänteen uitoilla

Metsä on antanut Pauli Mäkelälle leivän vuosikymmenten ajan. Kolmekymmentä kesää hän teki töitä Rutalahden pudotuspaikalla ja ehti lähettää kymmeniä tuhansia puunippuja hinaajien mukana sahoihin ja tehtaisiin.

Rutalahden pudotuspaikka, Varvinakin tunnettu, otettiin käyttöön heti jokiuiton loputtua Rutajoessa. Teitä tehtiin ja autot ja traktorit alkoivat kuljettaa puita Päijänteelle.

– Se ol Jokisen Kauko kun toi viimeset puut jokkee pitkin vuonna 1952 ja ne ol Tampellan puita, muistelee Pauli Mäkelä.

– Minä menin seuraavana vuonna puotuspaikalle hommiin ja olin vuoteen 1983, paljon kerkes sinä aikana mennä puita ja paljon kerkes muuttua uitossa. Nyt näyttää kovin hiljaselta.

Jäistä jäihin uitettiin

Uittoaika pyrittiin ennen hyödyntämään mahdollisimman tarkkaan. Puita uitettiin puolisen vuotta, kuitenkin heti jäiden lähdöstä siihen asti, kun järvi syksyllä alkoi piiloutua jääkannen alle. Työaikaa pyrittiin lisäämään jäädyttämällä pudotuspaikkaa niin, että puukuormia pystyttiin ajamaan jään päälle odottamaan kevättä.

– Vähän pakkasten mukkaan jäätä tehtiin toista kuukautta, siinä ol kaks kolome miestä, kun pumpattiin vettä ensin moottoripumpulla ja myöhemmin traktoripumpulla. Vuonna 1953 oli jo helemikuussa luonnonjäätä 80 senttiä, kertoo Pauli Mäkelä talvisesta urakasta.

– Se ol Jahti tupaten täytrnä puita ja ol niitä vielä paljon varastossa kylän laitamillakin, ajovat ennen rospuuttoo varastoon.

Yhtiöillä oli ennakkoon sovitut omat paikat, mihin ne ajoivat puunsa ja sopu säilyi Pauli Mäkelän mukaan aina hyvin. Vasta 1980-luvun lopussa jäälle ajaminen loppui ja myös välivarastot jäivät pois käytöstä kyläkeskuksen lähettyviltä. Edelleen käytössä oleva Rutalahden pudotuspaikka oli suurin, mutta parhaimmillaan lahdella oli yhteensä neljä pudotuspaikkaa, niistä kolme pienempää Korpilahden puolella. Jokiuiton aikaan puut oli niputettu Uittoyhdistyksen ni ppukoneella jokisuussa tai hinaaja vei ne sellaisenaan rinkilauttana.

Uitto toi työtä kylälle

Alkujaan Pauli Mäkelä oli uitossa Yhtyneitten Paperitehtaitten leivissä, sillä isommat yhtiöt huolehtivat omien puittensa kuormaamisesta. Vähitellen yhtiöt luopuivat omista miehistään ja 1970-luvulla siirryttiin kokonaan yhteisuittoon.

– Yhteisuitto suju hyvin eikä miehiäkään tarvittu niin paljon. Kukin yhtiö huolehti sitten palakan maksusta vuorollaan. Meitä ol lopulta 4-6 miestä työssä kuormauksessa ja se ol minun vastuulla, muistelee Pauli Mäkelä.

Puita kuljetettiin Rutalahden pudotuspaikalle pitkistä matkoista: Kangasniemeltä, Toivakasta, Lievestuoreelta, Joutsasta, joskus Korpilahdeltakin, mutta pääosin Päijänteen itäpuolelta 70-100 kilometrin etäisyydeltä. Alkuvuosina autoja oli puunkuljetuksessa 10-13 ja 3-4 traktoria. Tiet olivat nykyistä heikommat ja autot pienempiä. Pauli Mäkelä vertaa, että jos 1950-luvulla hyväkin auto toi yhden nipun, nykyajan auto tuo helposti 2-4 nippua.

Pudotuspaikka toi paljon eloa ja väriä kylän elämään ja antoi suoraan ja välillisesti työtä usealle.

– Automiehistä moni oli omalta kylältä, ne osti polttoaineen ja ruuat kylän kaupoista. Pajalle riitti aina hommia ja laivaväki ja rannan työläiset kävi tietysti evästä kaupasta. Kun vielä Kivisuo oli voimissaan ja iso tie kulki kylän kautta, täällä riitti väkkee ja elämää. Päijänteen uittoon suhtaannuttiin myönteisesti, muistelee Pauli Mäkelä.

400 nippua hinaajalle

Joillakin yhtiöillä oli aluksi omat hinaajat. Pauli Mäkelän aikaan varsinaisesta uitosta vastaavalla Kymin Uittoyhdistyksellä oli kaksi hinaajaa: Tapio ja Tapio II eli Olli. Hinaaja kävi noin parin viikon välein, aina kun 400 nipun lautta tuli valmiiksi. Alkujaan nippu sidottiin autossa nippulangoilla tai ketjulla, autossa oli tukiketjuna karhuketju, joka kulki jatkuvasti mukana ja sen avulla nippu pudotettiin järveen. Keluveneen perässä niput vietiin oman yhtiön letkaan ja kiinnitettiin ensin sinkkivaijerilla, myöhemmin nailonköydellä. Kullakin yhtiöllä oli oma paikkansa ja oma leimamerkkinsä, jonka mukaan puut tulivat letkaan. Uittoväleissä oli puomit, niissä rautalenkit päissä. Puomit kiinnitettiin kiinteisiin kiinnitysukkoihin. Rutalahdessa lautasta tehtiin suorakaiteen muotoinen, 16 nippua rinnakkain, aina 2 nippua yhdessä.

Pauli Mäkelä miehineen oli työssä seitsemästä neljään, mutta autot purkivat koko ajan. Aamulla ensimmäinen tehtävä oli selviä niput omille paikoilleen. Vasta viime vuosina pudotuspaikalle on tullut kuormaaja, joka on vain määräpäivät työssä ja nostaa nipun kerrallaan suoraan autosta järveen. Ajoaikaakin on rajoitettu vain päiväaikaan. Hinaajat ehtivät entisaikaan käydä hakemassa Rutalahdesta yli sata neljänsadan nipun lauttaa ennen jäitten tuloa.

Uitot hiljenneet

Kuumimpaan uittoaikaan lukuisat yhtiöt käyttivät uittoa kuljetustapanaan ja Rutalahden pudotuspaikat olivat hyvin vilkkaita. Pauli Mäkelä muistaa, että ainakin Schauman, Rauma Repola, SOK, Fennian Faneritehdas, Helsingin kaupunki, Tampella, Yhtyneet Paperitehtaat, Metsähallitus, Kymi, Enso, Myllykoski uittivat puuta sahoilleen ja tehtailleen. Työ pudotuspaikalla ja uitto olivat raskasta työtä ja niistä oli elokuvien luoma romantiikka kaukana. Kuitenkin Pauli Mäkelä seuraa haikein mielin uittojen hiljenemistä Rutalahdessa. – Luulis, että uitto olis luonnonmukainen kuljetustapa ja ainakin se karsis isojen autojen määrää maanteiltä. Yks lautta veis pitkän jonon autoja tieltä, pohtii Pauli Mäkelä. Järvi-Suomen Uittoyhdistyksestä, joka vuodesta 1993 lähtien on hoitanut Kymin Uittoyhdistyksen ja Savo-Karjalan Uittoyhdistyksen tehtäviä, vakuutetaan, että Rutalahden pudotuspaikka pidetään edelleen käytössä. Harri Lallukka sanoo, että laatusyistä saatetaan keväisin puita uittaa pudotuspaikoilta ja käyttää niitä muulloin proomujen lastauspaikkoina, koska varsinaisia laitureita ei ole. Vaikka uittosääntö pidetään voimassa, uitot tulevat olemaan vähäisiä eivätkä ehkä jokavuotisia. Vuosisatainen perinne Rutalahdessa, jonka mukaan puita on kuljetettu kylästä Päijännettä pitkin suureen maailmaan, on hiipumassa. Ensin Rutakosken Saha vei proomuillaan puuta, sitten tulivat Rutajoen uitot vuosikymmeniksi ja viimein Rutalahden pudotusapaikat. Vaikka uitot vähäisessä määrin jatkuvatkin, Pauli Mäkelän kokemaan uittojen kulta-aikaan ei enää ole paluuta.

– LEILA BACKMAN