Jos kylän juttuihin on uskomista, Rutalahdessa on aina asunut erikoisia ihmisiä. Niinpä tähän kyläpersoonien joukkoon oli vaikea valita, kenen äänen annetaan kuulua, kuka saa odottaa toista kertaa.
Lisää tarinoita kyläpersoonista löytyy Rutalahden kyläkirjasta ”Ei täällä kehnosti eletty” ja Päiväkunnan kyläkirjasta ”Kivikolusta kinttupolulle – vesilosusta viittatielle”
Sisällysluettelo
- Kotas-kalle
- Voutisen Manta – osasiko hän taikoa?
- Mäkis-Topi
- Hilda ja ”kultakello”
- Auvilan Matti
- Sorsan Iivari ”markkasatteessa”
- Palanterin Kalle Rovanimen reissulla
- Sieväs-Kalle eli Kello-Kalle – teitten kulkija
- Kalevi Puttonen
- Leila Backman
- Leivonmäen kyläpersoonia
Kuuntele artikkeli
Kotas-Kalle
Kalle Hepolasta, Kotas-Kallesta, juttuja piisaa, vaikka hän kuoli jo 1945. Harva enää tietää, että alkuopit hän sai kansanparantajan ja iskumiehen hommiin isältään. Kalle hoiti sekä ihmisiä että eläimiä joko kotonaan Kotasessa tai ihmisten luona.
Tyttärensä Helga Viljanen on Keski-Suomen Museon haastattelijalle 1984 kertonut, että perhepiirissä suhtautuminen isän parantajan työhön oli ristiriitainen: tavallaan oltiin ylpeitä hänen taidoistaan, mutta samalla vähän hävettiin. Kylällä ja kaikissa lähikunnissa hän oli tunnettu ja arvostettu ammattimies. Sydämen sivistystä Kalle osoitti siinä, että kukin sai maksaa omien kykyjensä mukaan. Hänellä oli myös ennaltanäkemisen taito, niinpä hän tiesi jo ennakkoon valmistella, kun joku oli tulossa Kotaseen hoidettavaksi. Tärkein työkalu oli iskurauta, jolla pahaa verta laskettiin, mutta hän osasi myös kansanlääkintää ja keräsi luonnosta kasveja. Joskus tuli erikoisempia pyyntöjä, esimerkiksi jonkun ”vaivan” ajamiseksi sanallisesti pois ihmisestä. Varmaan kerrotuin huumormiehen matkalta on seuraava Ilona Huikon Perinnepiirille kertoma:
”Se män Kotas-Kalle Sorsaa iskemää sitte. Pahhaa verta laskemaa. Se ol emäntä ensin hoijettavana ja sitte tul Iitaki. Se ol piika se Iita. Se Kalle liippas sitä puukkoosa siinä ja sano Iitalle, että sitte on puhuttava totta. Muute ruppee hoavat vuotamaa ja tauti kovenee. Että iskenkö tyttöje rauvalla vai akkoje rauvalla?
Iita mietti ja sano, että tyttöje rauvalla… Se otti Kalle ja oikee liippas sitä puukkoosa siinä Iitan nenä eissä, että puhutko totta? Nii Iita peru, että jos kumminki vähän sillä akkoje rauvalla!
Se ol huumormies se Kalle, ehä sillä ollu ku yks rauta…”
Voutisen Manta – osasiko hän taikoa?
Voutisen Manta asui Tiike-kissa kaverinaan pienessä mökissä Letkaliiterin takana Päijänteen raannassa. Manta – tai tarkemmin hänen lehmänsä – on päässyt mukaan ”Oi päivät seutuvilla…”-lauluun. Miten muka? Martti Korpilahti oli kylässä tuttu vieras, ja kerran hän mietti, mistä löytäisi yhden sanan lauluun. Ja silloin: Manta huusi lehmäänsä ja tämän kello kilkatti vastaan. Siinä se oli:
”Tuttu kellon KILKE koivuhaassa”!
Manta Voutinen oli työhön tarttuva pikkutilan emäntä. Ja muistetaan, että vaikka Manta ei ollut saanut paljon koulunpenkkiä kuluttaa, hän tiesi paljon asioista. Hän oli Backströmeillä pitkään monenlaisessa työssä, ensin Patruunalla ja sitten Alfred Backströmillä. Vielä vanhana hän muisti, miten hän itse ja muu talon väki piti Patruunaa arvossa. Kun tämä tuli tupaan, kaikki nousivat seisomaan, vaikka olisivat olleet ruokapöydässä.
Mantan työpanosta osattiin arvostaa, mutta samalla häntä vähän pelättiin, jopa talon vanhaemäntä Sofia Backström kohteli Mantaa aina erityisen hyvin, ettei tämä alkaisi ”katsoa pahalla silmällä” eli langettaa vaikka lehmille huonoa onnea. Uskottiin, että Manta osasi muitakin taikakeinoja. Se, oliko niissä perää, jää arvoitukseksi. Mutta parempi vara kuin vahinko!
Mäkis-Topi
Toivo Mäkinen oli ensin Viljasen Pajalla hommissa ja sitten Osuuskaupalla autonkuljettajana. Kyläläiset tekivät monta mielenkiintoista matkaa hänen kyydissään: milloin koululaiset, milloin palokuntalaiset tai johonkin juhlaan menijät. Kuorma-auton lavalle vain laitettiin laudat penkiksi ja niin voi matka alkaa!
Myöhemmällä iällä, 1960-luvun alussa, Mäkis-Topi perusti oman pajan kylän laitaan. Pajasta aina puhuttiin, vaikka korjaamohan se oli. Vaikka Topi oli käynyt vain kansakoulun ja elämänkoulua, häneen luotettiin ja korjattavaksi tuotiin jos vaikka mitä. Kaikesta kiinnostuneena ja innostuneena hän suoritti jopa sähköalan tutkinnon kirjeopistossa.
Välillä korjattavaa oli jonoksi asti ja monet tulivat jo kukonlaulun aikaan maitoauton kyydissä. Kaikki otettiin vastaan. Ja kävihän Mäkis-Topi myös ihmisten kotona korjaamassa milloin mitäkin.
Hyvä huumorintaju meinasi erään emännän soittaessa saada kolauksen, mutta loppu hyvin, kaikki hyvin – siinäkin tapauksessa… Ja näin se tapahtui:
– Onko siellä puhelimessa Mäkinen, jääkaappi on rikki.
– Missäs se jääkaappi on rikki?
– No, täällä meillä!
– Missäsä se siellä teillä on?
– No, se on täällä meillä keittiön nurkassa.
– Voi yhen kerran.. Etkös sinä halavatun akka saa sanotuks, että mihkä minun pitäs tulla!
Hilda ja ”kultakello”
Anton ja Hilda Viljasen perheelle valmistui korjaamo ja sen yläkertaan koti 1946 Pellisestä lohkotulle tontille. Uutuutena saatiin kylän ensimmäinen kaivo ja se helpotti huushollinpitoa. Joskus 1950-luvun loppupuolella Martat hankki pulsaattoripesukoneen ja Anton teki sille omat kärryt, jolla ”kehitystä” lykättiin talosta toiseen. Se oli iso apu miesten öljyisten työvaatteitten pesussa.
Hilda Viljanen oli vapaahetkinään yksi Marttojen aktiiveista ja antoi hän taustatukensa myös miesten harrastuksille niin Hevosystäväinseurassa kuin VPK:ssakin. Eikä kylässä niitä pitoja pidetty, joissa ei Hildan kauha olisi heilunut!
Jo pelkässä huushollinpidossa olisi monelta naiselta mennyt sormi suuhun, että miten selvitään, mutta ei Hildalta. Se mikä tuli tehtäväksi, sen hän teki turhia napisematta. Oman perheensä lisäksi hän otti siipiensä suojaan pajan väkeä ja Hildan pöydän ympärille kylän poikamiehet mielellään tulivat ruokamiehiksi. Oli hyvää ruokaa ja äidillistä huolenpitoa. Kahvipannukin oli aina valmiina hellan syrjässä, kun isäntä mielellään tarjosi asiakkaille kahvit – ja kuka sitä nyt ilman pullaa!
Kaikki olivat samaa mieltä Antonin kanssa, kun tämä antoi – ajan miehistä poiketen – tunnustusta vaimolleen:
”Nääs meiän Hiltalla on kultakello syvämmenä.”
Auvilan Matti – raitille jäi Matin mentävä aukko
Liki 20 vuotta Auvilan Mattia nuorempi Erkki Verkkonen kertoi aina katselleensa Matti Auvilaa ylöspäin, esimerkkinä. Olihan heillä sukusiteitäkin. Rauhalan Erkki on muistellut Auvilan isäntää näin:
”Jos kylän raitilla käveli joku, joka ei tuntenut Matti Auvilaa, hän ei taatusti ollut Rutalahdesta. Matin tunsivat kaikki, sillä hän oli isäntien isäntä, monessa mukana oleva, moneen pystyvä mies. ….Matti oli vain kymmenvuotias, kun hänen isänsä kuoli ja talon ohjat otti hänen äitinsä Hilda. Vahvan äidin rinnalla kasvoi vahva ja vastuullinen mies, joka jo varhain alkoi hoitaa perintötaloa näyttävällä tavalla. Vain 23-vuotiaana hän rakennutti uudenaikaisen navetan ja pian nousi uusi päärakennus.”
Erityisen tärkeäksi Matti Auvila tunsi kotikylän asioitten hoidon. Ilman hänen ja muutaman muun isännän aktiivista osallistumista – ja rahapussia – tuskin Suojarinnettäkään olisi saatu rakennettua. Ja kun se jouduttiin luovuttamaan sotien jälkeen rauhanehtojen mukaisesti Leivonmäen Pyrylle, se oli surun paikka. Monet tuumivat, että olisipa Matti ollut paikalla, ei olis tätäkään tapahtunut, kyllä se olis jotain keksinyt! Mutta Matti Auvila ei vielä ollut päässyt sodasta.
Se, minkä hän otti hoitaakseen, tuli tehtyä loppuun asti. Vaikka hän toisinaan tuli sanoneeksi asioita suoraan ja kaunistelematta, tuskin kukaan loukkaantui, sillä Matin tavat tunnettiin. Ja siitä hän sai kiitosta, että hän kohteli kaikkia ihmisiä tasavertaisesti. ”Leppoisa” ehkä kuvaa parhaiten hänen olemustaan.
Matti Auvilalla oli poikkeuksellisen hyvä tilannetaju, hyvä huumorintaju ja sana hallussaan. Tästä esimerkkinä, kun hän hurautti autollaan metsän puolelle jossain Vällyhoilossa ja poliisi Häkkinen osui paikalle päivittelemään, Matti totesi rauhallisesti:
”Sieltä se on mehtästä tullu ja sinne se nyt män!”
Ja Leivonmäkeen liittymisenkin hän otti tyynesti, vaikka kotona oli miltei kansannousu alkamassa, kun sinne ”Uhtualle” piti liittyä! Siitä alkoi hänen uransa kunnallisissa ja muissa luottamustehtävissä.
”Minä se oon asunu kolomessa er läänissä ja kahessa er kunnassa, mutta kottoon en oo mihkään muuttanu!”
Sorsan Iivari ”markkasatteessa”
Kun Lahden talossa tehtiin sukupolvenvaihdos 1955, Iivari Sorsa aloitti uuden elämän ja jätti kaikki talon työt ja murheet. Löytyivät tuohityöt, joita hän oli jo nuorena tehnyt. Ilona Huikko on muistellut isäänsä:
”Siitä tul sopivasti ajankulua isälle, kun talon työt jäi. Se nous jo aikasi aamusta ja män mökin kellarikerrokseen niitä tekemää. Kaikista tärkeintä sille ol ne myyntimatkat, se kun tykkäs olla ihmisten kanssa.”
Iivari Sorsa teki perinteisiä malleja, muttta matkoiltaan hän keräsi vihjeitä, mitä ihmiset ostaisivat ja kehitteli uutta. Kun lapsenlapset kasvoivat, heille aukesi papan tuohipajalla mahdollisuus taskurahan hankintaan. Lopulta tuohibisnes vei niin mukanaan, että se ei ollut enää mitään näpertelyä. Yhdessäkin VR:n kuitissa on leima yli 100 kilon erästä tuohitöitä, jotka on lähetetty ennakkoon Turkuun. Se on tosi iso määrä, koska tuohi on kevyttä.
Kun omalla kylällä oli tapahtumia, siellä tietysti oli hyvä paikka myyntiin, mutta Iivarin matkat suuntautuivat laajalti messuille, maatalousnäyttelyihin ja muihin tapahtumiin. Saima-vaimo oli monesti mukana ja joku lapsenlapsista, minkä kouluiltaan pääsivät. Se antoi niin isovanhemmille kuin lapsillekin paljon uusia kokemuksia aikana, jolloin ei niin vain muuten matkusteltu.
”Se ol isälle kaikista tärkeintä, että sai puhua ihmisten kanssa ja juttua riitti. Saihan se tuohirahoilla hankittua jo aikasin paljon semmosta, mitä ei muuten: jääkaapin, pakastimen, television. Niiltä retkiltä sai paljon vaihtelua ja ol, mitä muistella. Se aina sano, kun myöhemmin Matin autoon pakkasivat töitä, että ”Nyt lähetään pojat markkasatteeseen!”
Palanterin Kalle Rovaniemen reissulla
Vaikka muut muistot Palanterin Kallesta hiipuisivat, hänen Rovaniemen matkansa muistetaan! Kalle oli nuorena ollut kätevä ja tekevä, jos vaikka mihin työhön oli tarvittu, mutta astma lyhensi askelta. Jostain hän oli saanut tietää, että olivat kylällä hänen työkuntoaan ja -intoaan vähätelleet. Muuta ei tarvittu! Erkki Lahtinen muistaa, kuinka sukulaismiehen kerrottiin sanoneen, että ”Kyllä minä vielä pystyn semmosta tekemää, mistä paikolleen juurtuneet paksujen lompsiensa peällä istuvat talonjussit eivät ossoo eis unta nähä. Työnnän vaikka veskelekan Rovaniemelle!” Siitäpä lähti veto käyntiin…
Lahtinen ounasteli, että huumorimiehenä Kalle oli itse kehitellyt koko jutun ja toiset tarttuivat syöttiin. Veto ei ollut ihan pieni, mutta pystyisikö Kalle lunastamaan sen? Joku isäntä kuitenkin rahamiehenä takasi Kallen ja niin alkoi matkan suunnittelu. Kallella oli kulkukauppiaan kokemusta ja hän varusti kelkkaa varten yhtä jos toista myytävää. Oliko se totta, kun hän kertoi kuorruttaneensa jäniksen papanoita jollakin makealla ja myyneensä Rovaniemen Markkinoilla karamelleinä, jää vielä meillekin päiviteltäväksi!
Vedonlyöjät tutkivat karttaa ja tekivät niin mutkikkaan reitin, että julkisia kulkuvälineitä oli mahdoton käyttää ja sovituista paikoista piti saada leima paperiin. Ja niin alkoi Palanterin Kallen Amazing Race!
Kului kuukausi ja sitten toinenkin, eikä Kallea kuulunut. Mietittiin jo, että pakkohan se on tehdä katoamisilmoitus. Mutta kun kolmisen kuukautta oli täynnä, Kalle ilmestyi kotiin ”passi” täynnä leimoja, tuhansia kokemuksia rikkaampana ja junassa tuli vielä iso kasa myytäväksi hankittua tavaraa! Vetosummaa ei paljastettu, mutta ei se pieni ollut, hyvä lisä kaupankäynnin päälle. Ja olihan muisteltavaa niin Kallella kuin isännillä – ja jäi siitä vielä meillekin…
Eikä tämä ollut ainoa Kallen tempauksista, niistä saisi vaikka kirjan.
Sieväs-Kalle eli Kello-Kalle – teitten kulkija
Sieväs-Kallea, Kalle Sievästä, kutsuttiin Rutalahden suunnalla Kello-Kalleksi. Hatunreuhka, pitkä, parempiakin aikoja nähnyt musta takki ja säkkikankainen reppu olalla – niistä Kalle tunnettiin. Ja myös paksusta lompsasta, sillä hän rikkoi aina setelit markan seteleiksi ”leikkaamisen” pelossa, sillä edelliskerralla oli vain suuret setelit leikattu kahtia… Lompsa oli nahkaliivin taskussa ja Kalle koetteli tuon tuosta, onko omaisuus tallella; viimeisinä aikoina taskun kohta oli mustaksi kiillottunut!
Kalle oli syntyisin sydämailta Nisulasta Raiskin torpasta. Oma mökki ja eukko olivat kulkumiehen koko elämänikäinen unelma, joka ei kuitenkaan koskaan toteutunut.
Hän eli elämänsä tien päällä taloissa kiertäen: Nisulassa, Vihijärvellä, Rutalahdessa, Päiväkunnassa, joskus vähän kauempanakin. Joissakin taloissa hän kävi vain päiväseltään, luottotaloissa oli yötä. Usein saunassa, toisinaan tuvan penkillä. Tutuissa taloissa lämmitettiin sauna Kallen tultua ja hän vastoi mielellään. Mitenpä sitä tienpäällä olisi muuten saanutkaan itseään pestyä.
Matkoillaan Kalle saattoi tehdä pientä kauppaa, monet muistavat, että hän möi neuloja – niitä aina tarvittiin. Varsinkin vanhempana hän osallistui talon töihin sen verran, minkä katsoi ruokansa eteen tarpeelliseksi: jossain pilkkoi puita, toisessa osallistui perunannostoon. Nuorena työn tahti oli toinen.
Kallella oli iso, vanhanaikainen taskunauris, jota hän piti aina palttoonsa taskussa. Sitä hän vilkuili, ja miten sattuikaan, hän ilmestyi aina sopivasti taloon, kun arveli, että on kahviaika. Kallen ”vuorosanat” olivat joka kerta samat: ”Riittäsköhän sieltä pannusta minullekkii?” Ja Kalle joi poroihin asti, mitä riitti; kahvi oli hänen intohimonsa. Liekö siis totta vai tarua, että kun hän vanhemmalla iällä joutui sairalaan ja leikkaukseen, mahasta löytyi – kahvinporoja ja kalanruotoja!
Voi olla, että nimen Kello-Kalle hän sai kellon vilkuilusta? Mutta kerrotaan myös, että Rutajoen uitoilla, kun Kalle oli ehkä liian kauan jo viipynyt joenpenkalla ihmettelemässä ja kahvia kärkkymässä, joku koiranleuka laittoi lehmänkellon Kallen kaulaan ja kehotti tätä työkseen kulkemaan joenvartta. Ei pääsisi Kalle kahvipannulle huomaamatta! Miehet maksaisivat huvista. Ja Kallehan otti markat kuleksimasta, tosin hän tukki kellon sammalilla, että pääsi kuitenkin vaivihkaa kahvipannulle. Ilveily kuuleman mukaan loppui, kun joku isommista pomoista kuuli. Nimi kuitenkin jäi, Kello-Kalle.
Jos ei tuntenut Kallea, joku saattoi vähän jopa pelätä ulkoasun perusteella, ainakin lapset. Sivulan Veli muistaa, kun 1940-50-lukujen taitteessa kävi Rutalahdessa koulua, että Kello-Kalle oli välillä kylällä, ja olipa kesä tai talvi, kysyi: ”Paleleeko poikia?” Ja Rutasen Liljalle ja tyttökavereille Kalle tokaisi: ”Mitäs tytönriäsyt! Todellisuudessa Kello-Kalle oli hyväntahtoinen ja umpirehellinen, tuskin hänet olisi taloissa niin mielellään otettu muuten vastaan.
Olihan heitä paljon muitakin. Monet tunnettiin vain lempinimellä: oli jo 1800-luvun puolella elämänsä elänyt Ruta-Vaari, oli Leuhan Nikki, Nilsiän Paavo, Hieroja-Kaisa. Oli Iso-Iita, Syys-Aati, Suosaaren Otto, Lomppa-Lahtinen. Mänty-Miinakin poikkesi matkoillaan ja Valehtelija-Väisänen asui välillä Käpylässä – ja muuten jutut hänestä kiirivät nopeammin kuin mies itse Kivisuolta. Muistellaan!
Kalevi Puttonen
Jos kylän juttuihin on uskomista, Rutalahdessa on aina asunut erikoisia ihmisiä. Niinpä tähän kyläpersoonien joukkoon oli vaikea valita, kenen äänen annetaan kuulua, kuka saa odottaa toista kertaa. Se kuitenkin päätettiin, että ketään tämän päivän kyläläistä ei kutsuta joukkoon…
Mutta ”poikkeus vahvistaa säännön”: on yksi rutalahtelainen, jonka useampi toivoi löytyvän kyläpersoonien joukosta – kukahan hän mahtaisi olla?
Mietipä, kuka on pääosan elämäntyöstään tehnyt kylällä, osallistunut pieniin ja suuriin kylän hankkeisiin jo yli 50 vuoden ajan, hauskuuttanut meitä yli kolmessakymmenessä näytelmässä…
Ja hänhän se luki tarinoita kyläpersoonista!
Puttosen Kalevi tietenkin!
Kalevi Kyläpersoonan kolme roolia kylällä: opettajan, kyläaktiivin ja näytelmäharrastajan
Kalevi opettajana
Niin Rutalahden kylän kuin Kalevin kannalta oli onnistunut sattuma, että kun edellinen opettajan vuoden pesti Angesselän koululla loppui, Rutalahdessa avautui sopivasti samanmoinen 1974. Ensimmäisen opettajanpaikan bonuksena Tammijärveltä nuori mies oli jo löytänyt matkaansa elämänkumppanin, Raijan. Nuoren vaimon ohella muuttokuormassa olivat myös Jarmo ja Petri. Eevasta tuli myöhemmin ainut ”alkuperäinen” rutalahtelainen.
Kun Puttoset reilu 50 vuotta sitten asettuivat koululle, tuskin kumpikaan ajatteli, että tässä kylässä kuluisivat vielä eläkepäivätkin. Niin vain aika hurahti – ja mukavasti se hurahtikin.
Kalevi ehti johdattaa monen monta rutalahtelaista opintien alkuun, varovasti arvioiden heitä on jonkin matkaa yli 200, jopa kahdessa sukupolvessa, kestihän hänen opettajanuransa 34 vuotta.
”Ajattelin, että joka päivä on uusi mahdollisuus, että kaiken voi tavallaan aloittaa alusta. Eräs opettajakollega sanoi, että ”Ei kaikista voi pappeja tulla..” Ei voi, mutta minusta jokaisella piti olla sama tilaisuus, olivatpa hänen lähtökohtansa mitkä hyvänsä. On ollut iso ilo seurata, että ”oikeassa” elämässä jotkut entiset oppilaat ovat hyvin pärjänneet taustoistaan huolimatta.”
Vain yksi asia koulun asioissa jätti entiseen opettajaan pysyvän surun: päätös koulun lopettamisesta, vaikka se tapahtuikin hänen eläköitymisensä jälkeen.
Kalevi kyläaktiivina
Viisikymmentä vuotta sitten elämä Rutalahdessa oli toisenmoista kuin nyt, mutta ”kansankynttilää” luonnollisesti heti nykäistiin mukaan kylän touhuihin. Uuraisten Kyynämöisiltä lähteneenä Kalevi oli jo nuoresta tajunnut, että maalaiskylässä ei voi asua ja elää, jos jää peukaloitaan pyörittämään ja valittamaan, on itse oltava valmis käärimään hihansa.
Ja kylähommia on nyt piisannut reilut 50 vuotta! Eipä ole kukaan Kalevin vauhdissa pysynyt, vaikka pienempiä ja isompia tähdenlentoja vuosikymmeniin onkin mahtunut, hän on ainut, joka edelleen on remmissä.
Kaikkia tarvitaan, mutta Rutalahdessa Puttosen Kalevi luo pysyvyyttä ja jatkuvuutta – ja mikä plussaa, hänellä on sovittelemisen taito.
Ensimmäisenä nuorisoseura houkutteli tuoreen opettajan joukkoonsa, sitten tuli kylätoimikunta ja molemmissa hän oli pitkään myös puheenjohtajana. Ja muitakin luottamustehtäviä lankesi niin kunnassa kuin seurakunnassa. Jos Rutalahden kylän kantaa on tarvittu asiassa kuin asiassa, kenellekäs muulle soitettaisiin kuin Puttosen Kaleville!
Kun Kalevi Kyläaktiivin ansiolistasta tulisi pitkä, on pakko tiivistää, että hän on niitä harvinaisuuksia, joka ei ole mitään tehtävää väheksynyt, jos hommaan on ryhtynyt, kaikki ovat olleet tärkeitä. Kalevi on johtanut isoja juttuja Suojarinteen ensimmäisestä isosta remontista Tonttimarkkinoihin tai Kylän raivaustalkoisiin. Tai Koskikaran kierroksen saamisesta käyttöön jo ennen kuin kansallispuistosta tiedettiin. Mutta usein hän on myös pitänyt yhden miehen talkoita tarttumalla raivaussahaan ja Kalevin verstaasta ovat vuosia palvelleet postilaatikkotelineetkin. Voi olla, että jotkut hankkeet ovat häntä ”vähän” arveluttaneet, mutta niissäkin hän on lunastanut kyläpersoonan tittelin, kuten salapoliisityössä Patruunan muotokuvan etsimisessä tai vaikka seurapiirin rahapussin vartijantehtävissä.
Olisi aikamoinen onni kylän kannalta, jos jostakusta tämän päivän rutalahtelaisesta kasvaisi uusi ”Kalevi” pikäaikaiseen kylätyöhön.
Kalevi näyttelijänä
Rutalahdessa alkanut näytelmäinnostus virisi 1980 ja muutamaa poikkeusvuotta lukuunottamatta sitä kesti vuoteen 2019. Monet muistavat Kalevin nimenomaan näytelmistä, niitä kertyi muistohin 34. Aiheita ja rooleja oli laidasta laitaan ja monta ohjaajaakin siinä ajassa ehti kokea. Ja monen monta kanssanäyttelijää kerkesi nousta lavalle.
”Paussun Lahjan kanssa oltiin pisimpään ja kyllä Lahja ehti monta hauskaa hetkeä järjestää. Luovana ihmisenä hän ei niin piitannut, menikö vuorosanat jetsulleen ja vieraammilla oli homma pysyä kärryillä. Vainiomäen Sinikankin kanssa ehdittiin monta näytelmää kokea. Sain itse jo koulusta kipinän esiintymiseen ja Edith-äidiltäni innostuksen runoihin. Näytelmässä on tavallaan vapaat siivet, kun on toisen roolissa eikä esitä itseään.”
Puttosen Kalevi on ollut monessa mukana – ja on edelleen, mutta hän painottaa, että ”kaiken takana on nainen”. Vain se, että Raija-vaimo on huolehtinut kotiasioitten sujumisesta, on mahdollistanut monenmoisen osallistumisen asiohin kodin ulkopuolella.
Kysyttäessä mitä tuore kyläpersoona kuiskaisi nuoren Kalevin korvaan, jos se olisi mahdollista, hän sanoisi: ”Elä päivä vain ja hetki kerrallansa…Ei kannata raahata vanhoja painolasteja seuraavaan päivään!”
Leila Backman – Rutalahden vaatimaton monitaituri
Kotitalousopettaja Leila Backman (o.s. Pakkanen) kuoli Rutalahdessa 73-vuotiaana 7.7.2025. Hän oli syntynyt Jyväskylän kupeessa Ruokkeella 1.2.1952 Karjalan evakkoperheeseen.
Leila Backman toimi 1978-1991 johtavana kotitalouskonsulttina Keski-Suomen Maatalouskeskuksessa. Hän hankki kodin Rutalahdesta puolisonsa Paulin kanssa vuonna 1986 ja siitä alkoi Leilan valtava ja ansiokas perinnetyösarka Rutalahdessa.
Backmanit pitivät kymmenisen vuotta Joutsassa osto- ja myyntiliike Joutavaa. Joutavan jälkeen Leila keskittyi freelancer-toimittajana kirjoittamaan pääsääntöisesti perinnejuttuja sekä henkilöhaastatteluja ihmisistä ja heidän harrastuksistaan lähiseudun paikallislehtiin ja myös valtakunnan Koti-lehteen.
Kun Rutalahdessa päätettiin tehdä kyläkirja, niin aineistoa alettiin kerätä Leila Backmanin ideoimana perinnepiireissä. Kokoontumisissa oli aihe, vaikkapa kylän kaupat, koulu tai laivaliikenne, ja ihmisten muistot äänitettiin kirjan kokoamista helpottamaan. Tuolloin 2000-luvun alussa saatiin koottua iäkkäiltä ihmisiltä valtavasti perinnetietoa. Leila Backman oli innostava ja innostunut päätekijä vuonna 2006 julkaistussa ”Ei täällä kehnosti eletty” -kirjassa.
Leila oli poikkeuksellinen kyky saada muut innostumaan ideoistaan ja ne saatiin yleensä maaliin saakka. Kenellepä olisi tullut mieleen järjestää haviköynnöstalkoot nuorisoseurantalon 70-vuotisjuhliin? Leila näki vanhoista valokuvista, että talon vihkiäisissä 1936 taloa oli kiertänyt havuköynnös ja Rutalahdessa ryhdyttiin taas tuumasta toimeen: 20-30 talkoolaista värkkäsi kymmeniä metrejä havuköynnöstä mieleenpainuvaan juhlaan.
Kerran Leila keksi, että kylän historiallisista rakennuksista voisi tehdä piparkakkutalot ja koota niistä näyttelyn. Hän organisoi rakennuksille tekijät ja näyttelystä tuli upea n. 30 rakennuksen piparikylä. Tanssilava Letkaliiteri, nuorisoseurantalo jääkiekkokaulakoineen, vanha palotorni ja vehnämylly komeilivat piparitaloina myös MTV3:n loppukevennyksessä.
Vuosikausia Leila sai kyläläiset innostumaan monenmoisen perinnetekniikan kursseista. Puulan seutuopisto järjesti kurssit, kun tulijoita riitti. Teimme vaikkapa kinnasneulalla lapasia ja jouluseimiä oljista.
Perinnepiiri muuttui kyläkirjan julkaisun jälkeen nimeltään Seurapiiriksi eli jokakuiseksi kylän senioriväen kokoontumistilaisuudeksi. Seurapiirissä on aina joku teema, vaikkapa ikäihmisten ravintoon tai pankkipalveluihin liittyvä, ja alustajan esityksen ja keskustelun jälkeen juodaan kahvit. Paikalla on 15-30 henkeä Rutalahdesta ja lähikylistä ja myös erityisen paljon miehiä!
Rutalahden koululaiset saivat paljon perinneoppia Leila Backmanin ansiosta. Kun Perinnepiirissä tehtiin luutia, niin luudanteko-oppiin kutsuttiin mukaan myös kylän 5.-6.-luokkalaiset koululaiset.
Rutalahden historiallista materiaalia on kerätty koko 2000-luvun ajan. Leila Backman oli tietysti ahkerimpana puuhanaisena kyläarkiston teossa. Ydinkylälle pystytettiin tämän vuoden toukokuussa kymmenen perinnetaulua, joista voi lukea historiallisia asioita juuri sen alueen vaiheista.
”Kylän kultainen sydän sammui”, kommentoi Rutalahden kyläyhdistyksen puheenjohtaja Paula Pyhälä-Liljeström suru-uutista.
Saavutuksistaan vaatimaton Leila ei palkintojen perään ollut ja hän piti aina huolen, että muut saivat ansiota tekemisistään kylän hyväksi.
Onneksi Leila Backmanille myönnettiin Joutsan kulttuuripalkinto itsenäisyyspäivänä 2024 pitkäaikaisesta ja merkittävästä työstä paikalliskulttuurin ja yhteisöllisyyden hyväksi. ”Leila Backmanin työllä on ollut pysyvä vaikutus niin kulttuuriperinnön säilyttämiseen kuin yhteisön henkiseen hyvinvointiin”, totesi Joutsan kunnan kulttuurityöryhmä palkkion perusteina.
Valtavan perinnetietouden lisäksi Leila luki paljon, tunsi linnut, perhoset, sienet ja kasvit, harrasti valokuvausta, keräsi kannuja, vanhoja tekstiilejä, kortteja ja postimerkkejä.
Hän jakoi tietouttaan alttiisti. Hän piti sienikurssia ja kertoi ohimennen vaikkapa vanhan pöytäliinan säilyttämisestä. ”Pyöräytäpä, Liisa, Tämä hieno käsityö pahvirullan päälle, laita lakana suojaksi ympärille ja kirjoita rullan sisälle liinan historiatiedot!”
Rutalahden kyläyhdistyksen ja nuorisoseuran lisäksi Leila Backman toimi aktiivisesti maa- ja kotitalousnaisissa, Leivonmäen kansallispuiston ystävissä ja Leivonmäen sotaveteraaneissa.
”Vahva usko siihen, että jokainen itse voi omilla tekemisillään vaikuttaa elinympäristönsä hyvinvointiin, on innostanut kirjoittamaan Rutalahdesta, sen yrityksistä ja tapatumista”, kirjoitti Leila Backman esittelytekstinä itsestään Rutalahden kyläkirjassa.
Leila Backmania jäivät ikävöimään Pauli-puoliso sekä Paulin tyttäret Nina ja Hanna perheineen. Suuren ystäväjoukon lisäksi koko Rutalahden seutukunnan väki kaipaa kiitollisena luovaa ja innostavaa monitaituriaan.
Teksti: Liisa Liias, julkaistu Paikallisuutisissa 6.8.2025
Leivonmäen kyläpersoonia
Lehtileikkeessä 1900-luvun alusta. Veikko Koivisto kertoo Leivonmäen seudun kyläpersoonista, muun muassa Rutavaarista (Kustaa Åkerblom s. 1801 Paimio k. 1893 Leivonmäki):
Eräitä vanhan polven leivonmäkeläisiä
Lapsuuteni aikana oli eräitä kansanmiehiä, jotka herättivät huomiota omalaatuisuudellaan. Yksi heistä oli Rautavaari Rutatorpasta. Hän oli uskova mies, joka oli kokonaan omassa maailmassaan, näki näkyjä ja seurusteli apostolien kanssa, kuten hän sanoi, s.o. luki raamattua ja rukoili. Kun hän tuli taloon, tervehti hän väkeä: ”Terveisiä taivaasta!”. Toiset pitivät tätä lyhyttä, kuivaa äijän känkkärää höperönä, mutta sitä hän ei ollut, vaan hänelle olivat näkymättömät tulleet todellisimmiksi ja arvokkaammiksi kuin ajalliset. Kenelle uskon asiat olivat tulleet polttaviksi, hän sai vaarin käynnistä terveisiä Jumalalta.
Toinen rakas vanhan kansan ukko oli koulun naapurina omassa mökissään vanhaksi mieheksi elänyt Hauta-Matti, hiljainen ja syvällinen ajattelija, joka hautoja kaivaessaan oli pohtinut iäisyyskysymyksiä ja laskeskeli filosofisia mietelmiään samaan tapaan kuin Shakespearen Hamletissa haudankaivaja. Häneltä me koulun pojat kävimme – kun hänellä oli valtavan komea pitkä parta – ostamassa 5 pennillä parran taimia.
Kolmantena kansan patriarkkana mainitsen valistuneen ja arvovaltaisen vanhan Kämpin isännän, joka kunnan asioissa oli viisas, harkitseva ja johtava hahmo.
Tahvo Manki taasen kulki viuluinensa juhlissa, pidoissa ja talkoissa ja oli hyvä kansansoittaja; ei hänen mahtanut osata muuta tehdäkkään, mutta viulu hänen käsissään itki ja iloitsi.
Huvittavana muistona viime vuosisadalta en voi olla mainitsematta, että varmaan ensimmäisiä puhelimia maaseudulla oli Vihisen kauppias-veljesten L-mäen kirkonkylän ja Rutalahden välille (12km) vetämä puhelin, jonka toinen veljeksistä Tukholmassa käydessään oli ostanut.
Oman kappaleensa ansaitsee vielä vanha Lukkarin-Pappa, joka painoi erikoisen leimansa L-mäen elämään lähes puolen vuosisadan ajan molemmin puolin vuosisatojen vaihdetta. Pappa oli nuorena miehenä ollut Ristiinassa kenraali Tudeerin kartanoiden pehtoorina, oppinut käyttäytymään sotilaallisesti ja ryhdikkäästi sekä tarmokkaasti ja taitavasti hoitanut kneraalin suurta maanviljelystä ja taloutta hänen tyydytyksekseen. Sieltä kenruaalittaren hovineiden hän ensimmäiseksi puolisokseen oli saanut. Mutta kun miehellä oli erinomaisen komea lauluääni, oli hän käynyt Porvoon Tuomiokapitulossa laulamassa kokeet ja täytteet ja saanut oikeuden Leivonmäen lukkarin virkaan. Eikä arvokkaampaa, tahdikkaampaa vanhan kansan lukkaria mistään olisikaan löydettävissä! Sunnuntaiaamuna varhain valmistauduttiin juhlallisesti kirkkoon virsikanteleen säestyksellä veisaamalla. Sitten puettiin ylle pitkä musta takki (bonsur), kaulukset kaulaan – lapset olivat kiillottaneet kengät kirkkaiksi – ja niin sitten reippassa tahdissa marssittiin temppeliä kohti. Alkuaikoina ei ollut urkuja, mutta mahtavana kaikui kanttorin veisu kirkon holvissa ilmankin. Vuosisadan lopulla saatiin urut, mutta pappaa eivät ne oikein miellyttäneet, vaan hänen ja urkujen välillä syntyi kilpailu, kummasta lähtisi kovempi ääni. Kun urkurina oli isäni kansakoulunopettaja, joka oli kanttorin vävy, saattoi hänelle hyvin antaa ohjeita hiljaisempaan soittamiseen. Missään tapauksessa ei seurakuntalaisilla ollut aihetta valittaa kanttoriaan, sillä tunnollisemmin ja paremmin eivät tehtävät suinkaan olisi voineet tulla suoritetuksi. Pappa oli hyvin puhelias ja usein hänellä oli tapana ottaa keskustelutoveriaan rintapielistä kiinni ja sanojen vahvistukseksi nykiä häntä rinnuksista. Paljon hänellä olikin mielenkiintoista ja opettavaa kerrottavaa, m.m. nälkävuosista. Hän oli pitäjäläisten oma luottamusmies ja neuvonantaja sekä kokenut asiamies monenlaisissa tilaisuuksissa. Kun häntä hyvin korkeaan ikään päästessään v. 1914 siunattiin omassa temppelissään, oli seurakunnan kaipaus ja kiitollisuus syvä.
Veikko Koivisto
