Hyvin pyyhkii

Virtuaalinen käsityönäyttely

Sisällysluettelo

• Taustaa keräilylleni
• Koti ja kotiseutu
• ”Leikkiä ja lemmikkejä…”
• ”Kissankellojen aikaan…”
• Kaukokaipuuta
• Omat peitteet

Taustaa keräilylleni

Muistan hyvin, milloin sain nykyisen kokoelmani ensimmäisen pyyheliinapeiton – siitä on jo yli 50 vuotta! Kaupungissa asunut Irja-tätini toi mummulaan säkillisen matonkuteita, ja pitovaatteitten joukossa oli pienehkö, kiiltävällä langalla merkattu peite. Se osui heti silmiini. Tiesin, että Lyyti-mummuni ei sitä tarvitse, koska kun pyyheliinateline oli otettu pois tuvan seinältä, mummu oli omat kaksi peitettään laittanut jo kiertoon: toisen repinyt lypsypyyhkeiksi, toisesta ommellut tyynynpäällisen. Ja tietysti mummu antoi peitteen minulle. Äiti vinkkasi, että hänellä olisi malleja, jos vaikka haluaisin itsekin merkata peitteen. Valitsin bambiaiheisen, ja siitä tuli kokoelmani toinen. Vei tosin yli 25 vuotta, ennen kuin varsinaisesti aloin kerätä peitteitä.

Mikä pyyheliinapeitteissä kiehtoo

Äidilläni oli kolme pyyheliinapeitettä, joita hän säännöllisesti vaihtoi telineeseen. Kaksi niistä on nyt kokoelmassani, toinen äitini liki 70 vuotta sitten merkkaama, ja toinen, johon hän piirsi mallin loppuunkuluneesta vanhasta peitteestä. Mutta kolmas, kaunis joutsen on ”lentänyt” johonkin. En etsiskelyistäni huolimatta ole löytänyt yhtään sen tapaistakaan, ja juuri se oli minusta se kaikista ihanin, se, joka rakastutti minut kirjottuihin käsitöihin! Jo lapsena tuntui, että koko keittiö valaistui, kun se peite vaihdettiin, vaikka kysessä olikin vanha tuttu. Myöhemmin olen oppinut arvostamaan peitteitä myös käsityötaidon näytteinä; aikaa on ollut vähän, tarvikkeista pula, eivätkä valotkaan iltaisin kovin hyvät. On silti pidetty tärkeänä saada jotain kaunista kotiin. Minusta on hauska kuvitella, mitä kukin peitteistä osaisi kertoa, jos meillä vain olisi yhteinen kieli. Mitä toiveita ja odotuksia niihin on kirjottu? Mitä kaikkea ne ovat seinällä roikkuessaan nähneet! Kauniit nimikirjaimet ovat alkaneet erikoisesti kiehtoa mielikuvitustani; peite on aikanaan ollut jollekin niin tärkeä, että se on haluttu merkitä omalla monogrammilla – miksi se nyt on joutunut kiertoon? Itselleni arvokkaimpia ovat ne peitteet, joissa on joku tarina, tai jotka jotenkin liittyvät sukuuni: Anna-mummoni jo noin sata vuotta sitten nuorena Karjalassa kirjoma peite, joka on säilynyt evakkoreissuissa, äitini tyttöajan peitteet, sekä monet peitteet, jotka hän nivelrikkoisilla sormillaan vielä viime vuosinaan merkkasi vanhoista malleista.

Kirpputoreilta ja huutokaupoista

Aktiivisemman keräilyn aloitin, kun muutimme Rutalahteen 1986. Silloin peitteitä löytyi vielä edullisesti kirpputoreilta ja vanhojen tavaroitten kaupoista. En koskaan ole maksanut huippuhintoja omistani; rahalla kokoelmani olisi helposti kertynyt moninkertaiseksi. Muutaman viime vuoden aikana edullisimmat löytöni olen tehnyt HuutoNetin huutokaupasta. Yleensä peitteet ovat olleet ostettaessa siistejä, vain muutaman olen hellävaroen pessyt, ja joitakin valkaissut kevätauringossa. Kuvausta varten olen silittänyt vain pahimmat rypyt, sillä vanhoja käsitöitä suositellaan säilytettävän silittämättöminä. Vanhimmat peitteistäni ovat edellisen vuosituhannen taitteesta, eniten niitä on 1940-1950-luvuilta ja nuorimmillakin on ikää jo parisenkymmentä vuotta.Pyyheliinapeittojen keräilyyni on mahtunut nousu- ja laskukausia. Joskus peitteet ovat nukkuneet ruususenuntaan pitkänkin ajan. Uutta potkua keräilyni sai, kun joskus 1990-luvun alussa ne olivat Leivonmäellä Kotiseututalo Simolassa maa- ja kotitalousnaisten keräämässä näyttelyssä esillä, silloin niitä oli muutama kymmenen. Kun peitteitä oli koossa 100, ripustin ne Joutsaan Joutavan Kannukammariin 1996-1998.

Lämpimät kiitokset 

Paras innostajani pyyheliinapeittojen keräilyyn on ollut äitini Anja Pakkanen; ilman hänen panostaan ei tätä näyttelyä eikä koko kokoelmaani olisi. Hän  jaksoi väsymättä koluta Jyväskylän ja vähän muitakin kirpputoreja peitteitä metsästämässä. Hän myös haali vanhoja malleja ja loppuunkuluneita peitteitä ja merkkasi niistä uusia. Väilillä hän myös pukkasi minuun vauhtia, jos innostukseni uhkasi hiipua.

Myös anoppini Aino Sillanpää ehti saada ”pyyheliinapeittoviruksen”. Hän merkkasi muutamia vanhoja, nuoruudestaan tuttuja malleja minulle lahjaksi.

 Tämä pieni näyttely on KIITOS sinne tuonilmaisiin äidille ja anopille – harrastus jatkuu!

Kiitokset kuuluvat myös ystävälleni Heljä Suoanttilalle, joka eteläisen Suomen kirpputoreilta on tehnyt monta hyvää ja edullista löytöä, sekä Rutalahden nuorisoseuralle, joka antoi mahdollisuuden koota tämän näyttelyn seuran hallinnoimille sivuille.

 Korostan vielä, että oma osuuteni on ollut lähinnä ”säilöä” peitteet – varsinaisen työn ovat tehneet monet näppärät tytöt ja naiset, jotka työkiireittensä lomassa ovat ehtineet pistellä piston jos toisenkin.

Tästä lähtien täydennän kokoelmaani ainoastaan, jos silmiini osuu erityisen mielenkiintoinen peite edullisesti. Laskin nimittäin, että jos vaihdan oman keittiömme pyyheliinapeitteen kerran kuussa, seuraaviksi 20 vuodeksi riittää joka kuukaudeksi erilainen peite!

 Rutalahden Vinkkelinmutkassa maaliskuussa 2016

Leila Backman  

Mikä ihmeen pyyheliinapeitto? 

Telineen hyllyllä saattoi pitää hammasmukia tai muuta tarpeellista, ja toisinaan pyyheliinatelineen kaverina oli ”pesukomuutti”, joka kätki sisäänsä ainakin potan, joskus likaämpärinkin, pesuvadin, saippuatelineen. Isommissa taloissa tämä ”pienoiskylpyhuone” oli yleensä ainakin vierashuoneessa ja makuuhuoneissa. Pesuvesi oli kalustoon kuuluvassa kannussa, ja vieraalle oli varattu puhtaat, mankeloidut pyyhkeet. Keittiössä ja tuvassakin saattoi olla pesukomuutti, mutta yleensä pyyheliinateline oli sopivaksi katsotussa seinässä yksin. Missä pyyheliinapeitteen käyttö keksittiin, on minulle arvoitus. Ei kuitenkaan Suomessa, vaan tänne niin peitteet kuin muukin reksvisiitta tulivat muualta Euroopasta.

Kukkia ja kaukokaipuuta 

Mallit kiersivät voipaperille kopioituina merkkaajilta toiselle. Ilmeisesti suurin osa niistä oli alkujaan tilattu postimyynnistä ja olivat lähtöisin läntisestä Euroopasta, sillä monesti aiheet ovat aika vieraita suomalaiselle: on tuulimyllyjä, laivoja, puukenkiä, erikoisia päähineitä, outoja asuja ja kukkia. Ehkä ne samalla ruokkivat kaukokaipuuta… Vuosisadan alkukymmeninä monet olivat lähteneet ison meren taakse, näin nekin, jotka jäivät, saivat edes ripauksen eksotiikkaa arkipäiväänsä. Toisaalta aihe saattoi olla hyvinkin arkipäiväisestä tapahtumasta: tiskauksesta, ruuanlaitosta, siivouksesta. Ja kukille, lapsille ja eläimille sekä raamatunlauseille oli aina oma paikkansa. Vaikka mallit olivat samoja, kukin merkkaaja sai kyllä valmiiseen työhön oman leimansa; joistakin yleisimmistä aiheista minunkin kokoelmassani on jopa kuusi eri versiota – kuitenkin jokainen ihan omanlaisensa. On käännetty kuva ”nurinpäin”, on vaihdettu vaikka kukkia, tai monivärinen yksiväriseksi tai päinvastoin. Tai pitsin sijaan reunassa onkin palte tai kirjava nauha. Omat nimikirjaimet viimeistään kruunasivat työn. Monissa varsinkin maalaiskouluissa pyyhelinapeitto kuului viidennen luokan käsitöihin. Tänäkin päivänä pyyheliinapeittojen merkkausmalleja voi ostaa käsityökaupoista, nettikaupoista tai markkinoilta –  ja aiheet ovat säilyneet lähes muuttumattomina!

Helmilangalla säkkikankaalle 

Omissa pyyheliinapeitoissani on vain muutama, joitten pohjaväri ei ole valkoinen. Materiaalit sen sijaan vaihtelevat. Harvinaisimpia ovat ne, joissa selvästi on kotona kudottu kangas; silloin se mitä ilmeisimmin on myös kangaspuissa kudottu  itse kasvatetuista pellavista. Matka valmiiksi peitteeksi on kestänyt vähintään parisen vuotta! Nämä peitteet ovat tyylistä päätellen viime vuosisadan taitteesta, jolloin valmiita kankaita oli vähemmän tarjolla, sekä sotien jälkeiseltä ajalta, jolloin kaikesta oli pula. Joku on merkattu vehnäjauhosäkin kankaaseen – siis kierrätystä parhaimmillaan. Yleisimmin pohjakangas on minun peitteissäni puuvillaa, pellavaa tai puolipellavaa. Jotkut ovat pesuissa hiutuneet aivan ohuiksi, onpa joitakin parsittukin ja pahimpia kohtia jopa paikattu. Toiset taas ovat materiaaliltaan kilpimäisen kovia, ja ihmetyttää, miten ne on saatu kirjottua. Merkkauslankoina on muutamassa purettua lankaa, joissakin nk. pumpulilankaa, mutta useimmat on kirjailtu helmi- tai muliinilangoilla, sota-aikaiset kiiltävillä sillalangoilla. Yleensä kirjonta on tehty etu-, laaka-, varsi-, häivepistoin, mutta jotkut myös ristipistoin. Ehkä merkkaajan maun tai ehkä muodin mukaan toisinaan on suosittu yhtä väriä, yleensä sinistä, tai sitten on käytetty koko käsityökopan värimaailma. Oma lukunsa ovat valkokirjontaiset peitteet, joita harmikseni olen löytänyt kohtuuhintaan vain kaksi. Jotkut peitteistä on päärmätty vaatimattomasti, toisissa käytetty kirjavia tai yksivärisiä nauhoja tai kangaspaltetta. Muutamissa on reunassa revinnäistyötä. Ja tietysti pitsejä ihan kaikissa kuviteltavissa muodoissa…Monogrammin lisäksi omissa peitteissäni on vain muutama, joissa on tekstiä. ”Joka päivä on armo uus” ja ”Hyvää huomenta” ovat varmasti olleet vierashuoneessa. Ja aika hauska juttu on, että kahdessa peitteistäni on yhteiskunnallinen kannanotto, tosin ruotsiksi: ”Vi som går i köksvägen”; toisessa sisäkönasuinen tyttö kantaa herrasväelle kahvia ja toisessa keittiöpiika on hakenut maitoa hinkillä ehkä naapurista.

Kun vesijohdot yleistyivät, keksittiin kuivauskaapit ja sisustuksissa alettiin suosia yksinkertaisuutta, pyyheliinapeitteet saivat lähteä. Nyt niitä tapaa kesämökeillä tai kodeissa. joissa vaalitaan maalaisromanttista tunnelmaa. Enkä suinkaan ole ainoa jolla pyyheliinapeitteitä on yli oman tarpeen…

Mukavaa matkaa muistojen maailmaan! Älä suotta pidä kiirettä – jos haluat katsoa kaikki peitteet, se vie vähintään 30 minuuttia. Näyttely on toistaiseksi näillä sivuilla, joten ehdit katselle peitteitä toisenkin kerran.

Koti ja kotiseutu

” Koti ja kotiseutu sydämessäin…”

Aluksi kun lajittelin pyyheliinapeittokokoelmaani, tuntui, että muuta ei löydykään kuin kukkia ja kaukokaipuuta hehkuttavia peitteitä. Mutta ei sentään; aivan tavalliset arkiset aiheet pyykinpesusta leivontaan ja vedenhausta tiskaukseen on myös kirjottu yllättävän moneen peitteeseen. Peitteet ovat oman aikansa kuvia, ja eniten arkiaskareita on vanhimmissa peitteissä. Miltä tuntuisi tänä päivänä kirjoa vaikkapa astianpesukoneen tyhjennys pyyheliinapeittoon? No ei kovin houkuttelevalta! Tämän ryhmän peitteet ovat lähes poikkeuksetta kuuluneet keittiön telineeseen.

Punainen tupa, järvi, metsää, peltoa. Kukkia. Oma tupa – oma lupa; monen suomalaisen perusajatus onnellisesta elämästä. Kaikki tämä sisältyy tähän anoppini Aino Sillanpään minulle jo neljännesvuosisata sitten kirjomaan peitteeseen. Anoppi kertoi, että malli oli hänelle tuttu ja nuoruudesta, mutta peite hävinnyt muutoissa. Yllättäen samainen malli löytyi valmiiksi piirrettynä vaasalaisesta käsityöliikkeestä.

Melkein voi kuulla korvissaan ”Kesäillan valssin”, kun katselee tätä pyyheliinapeittoa. ”Edessä koko elämä” – toiveet ja haaveet on kirjottu keittiön seinälle, pyyheliinapeitto on ollut sen ajan aarrekartta.

Ja kotipellon pientareelta on kerätty ”orvokki, lehdokki, vuokko ja moni muu…”

Äidin on päivän mittaan ehdittävä niin moneen… Malli on vanhimpia ja ilmeisesti jonkun itse piirtämä, asusta päätellen reilusti yli sadan vuoden takaa. Tämä peite on varmaan päivätyönsä tehnyt jonkun makuuhuoneessa pesukomuutin kaverina.

Kun nämä pyyheliinapeitot elivät kulta-aikaansa, ei vapaa-ajanongelmia ollut; työ täytti kaiken päivän. ”Ilo työssä on Jumalan lahja”. Tämä peite on viime vuosisadan taitteesta – mitähän tarinoita kuvan nainen voisi kertoa! Peitteen kangas on alkujaan ollut paksuhkoa puuvillaa, mutta pesuissa liestynyt. Oikeassa reunassa on siististi ommeltu, reilunkokoinen paikka Lankana ohuen ohut puuvillalanka. Reunoissa ei mitään turhia tilpehöörejä!

Monissa keittiöaiheisissa peitteissä on aiheena uunin lämmitys, leipominen tai tiskaus. Mitä kumman eksotiikkaa niihin on sisältynyt?

 Lapset on pyyheliinapeitteissä kuvattu äidin mukaan töihin. Tämä peite on tehty kestämään: reunoissa on paksut käännökset, eikä pesussa rikkoutuvia koristuksia. Kirjonta on tehty ohuella langalla ja myös kääntöpuoli on niin siisti, että peitettä voisi pitää vaikka nurinpäin!

Ja kun päivän työt on yhdessä tehty, lapset pääsevät leikkimään tai vaikka uimaan… Tämäkin peite on vime vuosisadan alkupuolelta ja mitä luultavammin malli itse piirretty.

Kaksi keittiöaiheista pyyheliinapeittoa on kovasti kiehtonut minun mieltäni? En ole varmasti pystynyt ajoittamaan niitä, mutta arvelen, että tyylistä päätellen olisivat noin 1920-luvulta. Niiissä on sama sanoma, mutta eivät ole samalta suunnalta ja tilannekin on kuvattu eri tavalla. Sanoma on vapaasti suomennettuna: ”Meille, jotka kuljemme keittiön ovesta!”

Onkohan peite ollut keittiössä ja suojannut palvelusväen pyyhkeitä, ilmeisesti. Mutta voi sillä olla suurempikin sanoma. Kun kuvien tyttöjä tarkastelee tarkkaan, keittiöpiika on nuori, vähän arka tyttö. Sisäkkö sen sijaan tietoinen omasta tärkeydestään; minun nenälleni ei hypitä! Vauhtikin on niin kova, että tuntuu kuin kahvin tuoksukin tulisi nenään! Kukahan nämäkin on tehnyt ja mitä heille myöhemmin kuului? Miten peitteet joutuivat nyt yhteen?

Mutta pisimmänkin päivän jälkeen tulee ilta – ja sitten taas uusi aamu:

Kaksi viimeistä ovat varmasti olleet vierashuoneitten pyyheliinapeittoja. Ne ovat  huomattavan suurikokoisia ja peittäneet luultavasti kylpypyyhkeet. Kirjonta on molemmissa vaatimaton, mutta ohuella langalla taitavasti tehty.

”Leikkiä ja lemmikkejä…”

Silloin kun pyyheliinapeitteet elivät kulta-aikaansa, ei käsienpesu ollut ollenkaan niin itsestäänselvyys kuin nyt. Vettäkin piti säästää, olihan se ämpärillä haettava. Ymmärtää hyvin, että kun lapsia koetettiin innostaa peseytymiseen, pyyheliinapeittoihin kirjottiin heitä houkuttelemaan mukavia juttuja: lapsia, eläimiä, satuhahmoja. Lapset ovat melkein aina noin 6-8 -vuotiaita ja toinen ryhmä ovat nuoret tytöt. Heidät on kirjottu leikkimään tai pieniin askareisiin. Mutta ne eläimet: kissat ovat vallanneet useammankin peitteistäni, mutta muita lemmikkejä ei ole, ainakaan pääosassa. Tuotantoeläimistä vain lampaita ja vuohia sekä kanoja tai muita siipiveikkoja. Ei siis koiria, lehmiä, sikoja tai hevosia – puuttuvatkohan ne vain minun peitteistäni?

Melkein aina lapset on kirjottu johonkin pieneen työhön – tai ainakin tytöt, pojat on kuvattu enemmän leikkimässä. Ensin tyttö antaa kissalle maitoa, sitten onkin jo kiire syöttämään kanoja ja karitsaa. Hanhet ja vuohetkin pitäisi ajaa tarhaansa.

Ja kun työt oli tehty, oli leikin aika…

Kissanpoikasia on kirjottu moniin peitteisiini, ne varmaan ovat kiehtoneet niin pieniä kuin isojakin.

Omassa peitekokoelmassani kaikista suosituin aihe ovat satumaisissa, rimpsureunaisissa mekoissa olevat nuoret tytöt. On Lumikkeja ja on Tuhkimoita, mutta myös ihan tavallisia tyttöjä hienoissa asuissa. Vaikka aihe on sama, mallit ovat erilaisia ja samasta mallistakin on taas saatu väriä, pistoja tai koristeita vaihtamalla ihan erilaisia. Laskin, että minulla on näitä ”tyttöjä” yhteensä nelisenkymmentä! Olen tähän valinnut kuusi, joissa on vähän eri tunnelmaa kussakin. Jos katsot tyttöjen kasvoja, niistä voi parhaiten nähdä, miten taitava kirjoja on.

”Kissankellojen aikaan…”

Kesän loisto on haluttu ikuistaa myös pyyheliinapeittoihin synkkien talvipäivien piristeeksi. Kukat voivat olla joko pääkohteena tai jonkun toisen aiheen kylkiäisinä. Nuori tyttö hienossa hameessa kukkien keskellä on pyyheliinapeittojen vakioaihe.

Jugend-henkinen pyyheliinapeitto on yksi kokoelmani kauneimmista, mutta huono valokuvaaja ei ole sen kauneutta onnistunut vangitsemaan. Tämä peite on ”vain” noin 20 vuotta vanha ja tilattu postimyynnistä valmiiksi piirrettynä ja siinä olivat langat mukana. Pohjakangas on pellvamaista, ei kuitenkaan pellavaa ja siihen oli kuulemma helppo kirjoa. Malli saattaa kyllä olla vanha.

Samaa henkeä on tässä pellavapohjaisessa peitteessä, joka käytössä on hiutunut niin ohueksi, että sitä tuskin pystyy enää pesemään. Myös kirjonta on vaalentunut ja kulunut. Peite on kokoelmani vanhimpia, 1900-luvun alusta.

Kolmas samaa tyyliä oleva peite on vanhan mallin mukaan kirjottu lasten lakanaan. Ehkä malli paremmin pääsisi oikeuksiinsa pellavapohjalla?

Yleensä kukat on kirjottu kirjaviksi lankakopan kaikilla väreillä. Oheiset kolme edustavat peitoistani vaatimattomampaa suuntaa; kahdessa on käytetty liukuvärjättyä lankaa, joka tuo eloisutta.

Ajattomina kukkakirjonnat sopivat monenlaisiin keittiöihin.

Minulla on reilut parikymmentä pyyheliinapeitettä, joissa on tekstiä, useimmissa ”Handdukar”, mutta ei yhdessäkään ”Pyyhkeitä”! Olen miettinyt, mistähän se voi johtua… Aika monet peitteistäni ovat ruotsalaiselta rannikkoseudulta, malli on ehkä tullut Ruotsista ja merkkaus on tehty mallin mukaan. Onhan se saattanut myös olla vähän hienompaa merkata ruotsiksi kuin suomeksi! Tai olisivatko palvelustytöt lainanneet malleja herrasväeltään? Eipä taida kukaan varmasti osata sanoa.

Tämä vanha peite on hyvin ohutta pellavaa ja merkattu oikein ohuella puuvillalangalla. Reunuspitsit on virkattu suoraan peitteeseen.

Tämä on uusimpia peitteitäni, ehkä vain reilu 10 vuotta vanha. Sen pohjakangas on paksua pellavaa. Luultavasti peitettä ei ole koskaan käytetty, ainakaan sitä ei ole pesty. Tyylistä päätellen peite on tehty vanhaa mallia mukaillen.

Aika on jo syönyt tämän kukkapeitteen kukkasia. Pohja on pellavaa ja siihen on ollut helppo kirjoa. Pitsi näyttää nyplätyltä, mutta taitaa olla konetekoinen.

Tämä tilhipeite kuuluu oman keittiöni syyskauden koristuksiin; en voisi kuvitellakaan ripustavani sitä muuta kuin syys-lokakuussa! Omissa peitteissäni ei ole muita marjapeitteitä, eikä yhtään, jossa olisi keittökasviksia, vaikka toisin luulisi.

Kukka-aihekin voi olla vaatimaton, kuten tämä pellavapohjainen, luultavasti sillalla merkattu peite.

Olen melko varma, että tämän peitteen kirjoja on napannut mallin kahvillinan mallista, ainakin isotädiltäni Hilmalta saamassani pöytäliinassa on lähes samanlainen kuvio. Varmaan se onkin hyvin sopinut yhteen liinan kanssa.

Myös tässä peitteessä on ”pöytäliinan henkeä”, mutta se on kuitenkin oma pyyheliinamalli.

Sillalangoilla sillapohjalle kirjottu peite oli jo joutunut epämääräisenä myttynä eteläsuomalaisen kirpputorin poistettavien laatikkoon, kun Heljä Suoanttila sen sieltä bongasi ja osti YHDELLÄ EUROLLA! Myyjä ei varmaan edes tiennyt, mikä se on. Pestynä, auringossa valkaistuna ja silitettynä se on nyt niin hieno, että moni kalliimpi peite saa hävetä sen rinnalla. Siis kannattaa pitää silmät auki ja kurkistella vähän sinne pöytien allekin… 

”Se jokin” tässä peitteessä on taitavasti tehty nirkkoreuna. Puuvillakangas on jo lähes puhki kulunut ja merkkaukset haalistuneet, mutta reunus on edelleen voimissaan!

Kukkapeitteistä viimeisenä esittelen kaksi kokoelmani kauneimpiin kuuluvaa. Värillisen on äitini Anja Pakkanen löytänyt jyväskyläläiseltä kirpputorilta pilkkahintaan; se oli vielä sitä aikaa, kun pyyheliinapeitteille ei annettu mitään arvoa. Pohjakangas on pellavaa ja pesuissa hiutunut, mutta kukissa ei vielä näy mitään himmenemistä. Tämä on ehdottomasti kesäpeite. Toinen on  suunnilleen samoilta ajoilta, viime vuosisadan alkukymmeniltä, sen olen itse huutanut alle kahdella kympillä HuutoNetistä. Valkokirjontaisen peitteen pohjakangas on ohuen ohutta puuvillaa ja hän, joka on sen merkannut, on ollut todellinen taituri.

Kaukokaipuuta

”Aavan meren tuolle puolen…”

Kun luetteloin ja laitoin eri ryhmiin vuosikymmenten aikana kokoamiani pyyheliinapeittoja, oli aikamoinen yllätys, miten paljon niihin kätkeytyy piilotettuja viestejä. Tietysti peitteitä voi katsella myös käsityötaidon näytteinä sen enempää miettimättä… Pyyheliinapeittojen kulta-ajalta 1930-1950 -luvuilta minun kokoemaani on osunut eniten peittoja, joitten yhteinen nimittäjä voisi olla ”Kaukokaipuu”; olen melko varma, että se ei ole pelkkä sattuma.

Tuulimyllyt, purjelaivat, puukengät. Erikoiset kukat, kauniit kansanasut tai kansallispuvut. Kaikki nämä toivat pientä eksotiikkaa arkielämään, kun niitä saattoi käsiä pyyhkiessään ihastella. Ei ollut värikkäitä lehtiä tai TV:n dokumentteja, joihin me olemme tottuneet. Nimenomaan tämän ryhmän kirjomuksissa on väriksi usein valittu sininen.

Oma koti, tuulimylly, purjelaiva merellä, silta – onnellinen elämä jossakin, jossa aina paistaa aurinko… Peite on ollut ilmeisen mieleinen, koska puuvillapohja  on hiutunut ohueksi käytössä.

Tämä malli on  ahkerasti kiertänyt voipaperille piirrettynä merkkajalta toiselle, sillä minunkin peitteitteni joukossa on muutamia, joissa on vain vähäisiä eroja. Jokaiselle on ollut tärkeä saada ”oma” leima työhön, vaikka vain kukkia tai väriä vaihtamalla, tai kääntämällä kuva peilikuvakseen.

Ja sama värillisenä ja peilikuvana ilman pitsireunusta.

Ja  kolmas samasta peruskuvasta, tähänkin on tekijä saanut oman käsityönjälkensä lisäämällä muunmuassa pilven, muokkaamalla lasten vaatetusta ja kääntämällä kuvan peilikuvakseen.

Eivätkä samasta mallista mukaellut kuvat tähänkään lopu! Vielä löytyi kaksi erilaista versiota. Kun pyyheliinapeitot kiinnostivat minua jo lapsena, pistin jo silloin merkille, että kotikylällä oli melkein kaikissa naapureissa samanlainen, mutta ei kuitenkaan ihan samanlainen pyyheliinapeite. Jokainen oli halunnut jättää käsityöhön oman peukalonjälkensä, niin näissäkin tapauksissa. Hätäiselle katsojalle ne vaikuttavat kaikki erilaisilta.

Kaksivärinen virkattu pitsi on yhteen aikaan ollut kovasti muotia. Tässä peitteessä merkkaaja on jättänyt aidan pois ja vähän tyylitellyt pilviä, kopassakin on vähän erilaista evästä.

Ja taas ovat aidat paikallaan ja tuuli kasannut pilviä… Olisipa hauska tietää, minkälainen malli on ihan alunpitäen ollut! Tuskinpa vain näistä peitteistö mikään on aivan alkuperäisen mallin mukainen. Kaikissa pohjakangas on ohutta puuvillaa ja kirjonta on tehty pääosin muliinilangalla.

Monissa peitteissä jätetään juuri hyvästejä rannalla, tai tyttö tai äiti odottaa yksin merelle katsellen.

Laiva on ehkä vienyt sulhasen meren taakse parempaa elämää etsimään; peitteestä voi aistia ikävän ja kaipauksen… Tämä peite on ollu ilmeisen mieleinen, koska se on pidetty ajatuksen ohueksi, pohjakangas ei enää valkaistu ja merkkauslangatkin ovat jo menettäneet väriään ja hiutuneet. Ehkä sulhanen on tullut takaisin, koska peite on joutanut myyntiin?

Onko sulhanen kuitenkin palannut? Mutta tämä sulhanenhan taitaakin olla merimies; olisiko hänellä heila joka satamassa… Kuvat saavat mielikuvituksen laukkaamaan. Useimmat meriaiheiset pyyheliinapeitteet on merkattu sinisellä langalla.

Olipa miesväki sitten kaukana meren takana, tai ehkä maata puolustamassa, kodin työt on hoidettava, ja kukapa muu ne tekisi kuin naisväki. Sama vedenhakijatyttö on vasemmalla kirjottu lakanakankaalle, oikealla pellavalle. Vaikka näissä kuvat ovat melkein samat, muilla koristuksilla kumpikin on omannäköisensä.

Ehkä on eletty muutama vuosi ajassa eteenpäin – ainakin tytöstä on kasvanut aikuinen nainen ;), vaikka kyllä mekko näyttää olevan se nuoruudenaikainen! ja ukot vaan pysyvät pois kotoa, kun ei vesijohtoakaan ole vielä vedetty! Lähikuva osoittaa, miten muutamalla neulanpistolla tunnelma voi olla aivan toinen.

Joissakin pyyheliinapeitoissa kuvataan uutta elämää siellä jossakin, tai ne ovat kuin tämän päivän matkailumainoksia; tuskinpa sielläkän puukengät jalassa ja kansallispukuasuisena pamennetaan hanhia!

 Ja tässä peitteessä on varmaankin kuvattu uudet naapurit! Peite on poikkeuksellisesti kantattu reunoista ja varmaan tarpeesta, sillä sitä on käytetty niin paljon, että kangas on hiutunut ohueksi.

… ja toinenkin naapuri on kutsunut kahville! Tässä peitteessä kangas on harvahkoa puuvillaa, johon on ollut kätevä kirjoa ristipistoin lankoja laskemalla kuvio.

Tämä hollantilaistyttö – hänkin tuleva naapuri – on ikuistettu oranssille pohjakankaalle. En kuvassa saanut väriä mitenkään esiin, se vaikuttaa likaisenvalkoiselta, mutta on todellisuudessa kauniin oranssi. Ensin väri ottaa vähän silmään, mutta lopulta se on lämmin ja erilainen. Merkkaus on tehty siististi, sillä kangas on todella tiukkaa puuvillaa.

Varsinkin Pohjanmaan rannikolla pääsy merille oli useimpien pikkupoikien haaveena – joko merimiehenä tai ison meren taakse työtä tekemään. Lähdön tunnelma on tässä peitteessä käsinkosketeltava.

Nämä kaksi ”sisarpeitettä” ovat kovasti kiehtoneet minua; voi kunpa ne osaisivat kertoa edes vähän itsestään! Molempien pohjakangas on joko kudottu varta vasten kangaspuissa, tai sitten kirjonta on tehty esimerkiksi pöytäliinakankaalle. Materiaali on pellavaa, ja mikäli ymmärrän sidoksista, käsittääkseni se on damastia. Ei siis tyypillistä merkattavaksi. Luulen, että peitteitä on käytetty todella vähän, tai ei ollenkaan. Aihe on jostain kaukaa, mutta toisessa on teksti ”En viktig hemlighet”, siitä päätellen ne voisivat olla lähtöisin Ruotsista, tai ainakin ruotsinkielieseltä seudulta. Peitteet on kirjottu uskomattoman ohuella langalla, ensin näyttää, että ne onkin painettu.  Onko ne kirjottu ehkä jollain koneella? Tai sitten on ollut tosi tarkka merkkaaja. Monogrammikin on kuin koru.

Kokoelmaani kuuluu noin puolenkymmentä peitettä, joissa joku osa, useimmiten naisten vaatteet, on tehty tilkkutyötekniikalla. Niin myös tässä, olisiko sulhanen lähettänyt terveisinä uudelta mantereelta hienoja kankaita?

Monet elivät ”oikeassa” elämässäkin todeksi ne unelmat ja toiveet, jotka ensin kirjoivat pyyheliinapeitteisiinsä, mutta monien naisten elämä oli ainaista odottamista entisaikaan, olipa mies sitten merillä, kalastamassa tai peräti uuden mantereen puolella työssä. Odotus ja kaipaus ovat tämän peitteen sanoma: vanha nainen odottaa puolisoaan tai poikaansa…

… ja kun tämä viimein tuli, olikin aika pistää jalalla koreasti! (Kovalla tohinalla aloitin itse tämän peitteen kirjomisen lahjaksi merenkulkijasukuun kuuluvalle puolisolleni, mutta, mutta: ennen olisi Atlantin valtameri jäätynyt, ennen kuin minä sen olisin saanut valmiiksi, niinpä äitini merkkasi sen aikanaan…)

Omat peitteet

”Matkalla muistojen maahan…”

Tällä hetkellä minulla siis on 200 merkattua pyyheliinapeittoa. Niistä 80 on näytteillä varsinaisessa näyttelyssä. Omaan pyyheliinatelineeseen vaihdan peitteen mielialan ja vuodenkierron mukaan, näitä peittoja on yhteensä parikymmentä, osa niistä on esillä tuossa näyttelyssä. Muutamalla peitteellä on kuitenkin henkilökohtaisesti minulle niin iso merkitys, että haluan ne näin näyttelyn ulkopuolella esitellä teille, jotka haluatte niitä vilkaista. Eivät ne ole kauneimpia, hinnaltaan arvokkaimpia, tai edes parhaiten tehtyjä. Ei suinkaan. Mutta niihin kaikkiin liittyy muistoja oman elämäni varrelta; ne myös tuovat terveisiä tuonilamisiin siirtyneiltä. Lisäksi poimin muutamia monogrammeja, ne kun ovat minusta pieniä taideteoksia ja ovat kovasti alkaneet kutkuttaa mielikuvitustani.

Tästä peitteestä se kaikki alkoi reilut 50 vuotta sitten! Mummulan matonkudesäkissä silmäni osuivat kauniisti kiiltäviin kirjontoihin. Sitä, kuka noitten kirjainten LK taakse kätkeytyy, en tiedä. Vaikka peitto oli kokoelmani ensimmäinen, varsinaisesti aloin kerätä peitteitä noin neljännesvuosisata myöhemmin… Ja ensimmäinen oma merkkaamani peite on tuolta samalta kesältä (…ja ainut ja siksi myös taitaa jäädä!). En ole missään nähnyt vastaavaa aihetta, äidillä se oli voipaperille piirrettynä ja kopioin sen kalkkeeripaperin läpi lakanakankaalle. Muistan, kuinka kangas oli tiukkaa ja vaikea kirjoa, äiti opetti pistoja sitä mukaa, kun työ eteni. Muistan myös, että vaatimalla vaadin, että pitsi piti saada rypytettyä alalaitaan.

Äidillä oli kolme pyyheliinapeitettä, joita hän vaihtoi telineeseen. Niistä yksi on alkuperäisenä kokoelmassani, ja toisen, kukkaistytön, äiti on myöhemmin merkannut vanhan mallin mukaan uudelleen. Kolmas on vielä kadoksissa. Nyt jo ohuen ohueksi hiutunut ”Saippuakupla” erityisesti palauttaa monia muistoja; Lyyti-mummulla (Lyydia Nöjd) myös oli sama malli, ja hän teki tästä peitteestä tuvan sänkyyn tyynyliinan.

 Karjalaisjuurinen toinen mummoni Anna Pakkanen on tämän peitteen laskujeni mukaan kirjonut reilut sata vuotta sitten Sortavalassa. Reunaan mummo on tehnyt muurahaisenpolkua, ei mikään helppo juttu näin ohueen ja tiheään kankaaseen. Peite on alkujaan tehty tietyn komuutin päälle, mutta minä olen aina pitänyt sitä pyyheliinapeittona, näin sille tulee oikeaa käyttöä, eikä se vain pölyynny kaapin kätköissä.(alla)

Tasan viikko ”Hyvin pyyhkii”-näyttelyn avaamisen jälkeen sain vielä yhden pyyheliinapeitteen, joka ehdottomasti kuuluu ”omieni” joukkoon; isäni sisko Toini Kumpulainen antoi nuorena kirjomansa peitteen (1950-luvun loppupuolella), eikä samanlaista tyttöä vielä kokoelmassani ollutkaan. Erityisen arvokas peitto on minulle sen takia, että Anna-mummoni on heti sotien jälkeen, kun kaikesta vielä oli pula, itse kasvattanut pellavat ja valmistellut ne kehrättäviksi langaksi. Luultavasti mummo on myös pääosin kutonut kankaan, ehkä joku talon muistakin naisista on sitä paukuttanut. Kankaasta riitti lakanoihin ja tyynyliinoihin ja monenlaisiin pöytäliinoihin. Sen tätini myös muistaa, että pellavapelto oli Ruokepuolisen rannalla, ja se oli varmaan viimeinen kerta, kun pellavaa itse kasvatettiin. Pohja on siis itse kasvatettua ja kudottua pellavaa, ja ainakin köynnöksen kukat sillaa, ne loistavat kauniisti, kun valo taittaa niihin.

Toisen peitteen tätini muistelee merkanneensa Vesangan kansakoulussa yläluokilla. Ompelu ei kuulemma ollut ollenkaan hänen juttunsa, mutta merkkauksessa hän sitten olikin haka: tämän peitteen lisäksi niiltä ajoilta on tallella ainakin kolme merkattua liinaa. Peitteen pohjakangas on lakanakangasta. Olisikohan äitini saanut omaan peitteeseensä tädiltäni mallin, tyttö on kovin samannäköinen kuin pari peitettä ylempänä oleva äitini tekemä? Toini on selvästi napannut yläpaltteeseen jostain ihan muualta kukkaoksan.

xxxxxxx

Anoppini Aino Sillanpää oli myös nuorena tehnyt peitteitä, mutta niitä ei enää ollut tallella. Jokunen voipaperille piirretty malli löytyi, ja niistä hän kirjoi meille lahjaksi muunmuassa tämän lintuja ruokkivan tytön. Mallia on nykyäänkin myynnissä, ja kokoelmaani kuuluu pari muutakin versiota samasta tytöstä. Toinen malli, jossa on ruusuja hämähäkinverkossa, on myös anopin peruja. Hän muisteli usein tätä mallia: ”Niin kaunista ei toista löydy!” Hän koetti sitä etsiskellä ystäviltäänkin, mutta turhaan. Kun sitten selvin hänen lankalaatikoitaan, yhden pohjalta löytyi rypistynyt paperinpala, jossa malli oli! Äitini Anja Pakkanen sen lopulta kirjoi. Näin tämä peite on muistona sekä äidistä että anopista.

Kesän 2016 aikana kokoelmani on taas karttunut yhdellätoista peitteellä. Muutaman, joissa on uusi aihe, olen ostanut leivonmäkeläiseltä Romppa ja Ruusa – kirpputorilta tai HuutoNetin huutokaupasta. Joitakin olen myös saanut ystäviltä lahjaksi, näistä haluan esitellä kaksi, ne pääsevät ehdottomasti ”Omat peitteet”-ryhmään, josta vaihdan keittiöni pyyheliinatelineeseen uuden peitteen.

Jo keväällä sain toivakkalaiselta ystävältäni Helena Kapaselta kolme pyyheliinapeitettä lahjaksi, kaksi peitteitten aiheista oli uusia ja kolmaskin eri tavalla merkattu kuin se, jonka jo kuului kokoelmaani. Helena oli saanut peitteet Kivijärvellä asuneelta äidiltään Saimi Hautaselta jo vuosia sitten, mutta kun ei pyyhetelineelle löytynyt sopivaa paikkaa, minä sain peitteet kokoelmaani. ”Pääsevätpähän hyvvään kottiin…” Tämä narsissipeite pääsee nyt aina keväisin meidän telineeseen. Peite on merkattu muliini- ja helmilangoilla lakanakankaalle ja siinä on helmassa ja yläpaltteessa pitsi. Sitä Helena ei enää muista, oliko peite äidin vai ehkä tädin merkkaama. Tätäkään aihetta ei siis ole minulla toista kokoelmassani.

Koko ajan, kun olen kerännyt peitteitä, olen toivonut saavani edes yhden peitteen, joka olisi Rutalahdesta. Varmasti täälläkin on vaihdettu malleja ja samantyyppiset peitteet ovat koristaneet tupia. Minkähänlaisia ne ovat olleet? Tämä unikkopeite on ensimmäinen – vaikka sekään ei varsinaisesti ole rutalahtelainen. Yhtenä kesäiltana kuistillamme kopisi joku kuin joulupukki: ja todellinen joulupukkihan siellä olikin, sillä ystävälläni Ritva Auvilalla oli käärössä kolme peitettä, joista hän lupasi minun saavan valita yhden! Hän oli vasta kuullut, että kerään niitä; siis oma vikani, kun itsekseni haaveilen rutalahtelaisesta peitteestä…

No, sehän oli heti selvää, minkä valitsen, vaikka kaikki olivat kauniita. Unikkopeitteen tietysti, koska kerään unikkoaihetta muutenkin, ja tämä peite on todellinen helmi: pohjakangas on itse kudottu, mahdollisesti pellavakin itse kasvatettu ja merkkaus on todella hyvin ja siististi tehty. Mallikin on uusi ja erilainen. Ritva on jo pikkutyttönä saanut peitteen Tammijärvellä Aili Nevalaiselta, ja kuin ihmeen kaupalla peitteessä on vuosikymmenet säilynyt tallella pieni paperilappu, jossa lukee Helga Ekholm, 6. luokka. Nähtävästi hän on sen tehnyt ja jopas on ollut taitava tyttö! Nyt nostan ”unikot” esiin keräilylaatikoista aina, kun ne kukkivat puutarhassakin.

Helenalle ja Ritvalle lämpimät kiitokset!

Kesällä löysin Leivonmäen Romppa ja Ruusa -kirpputorilta toisenkin peitteen, jolla on yhtymäkohtia Rutalahteen, vaikka yllätyksekseni sitäkään ei ole täällä merkattu. Aihe on aivan uusi ja nähtävästi peite on ollut kovassa käytössä aikanaan, koska kangas on hiutunut ja siinä on pari reikääkin.

Mirjam Halttunen on ehtinyt omistaa oravapeitteen jo yli 25 vuotta, hän sai sen äitinsä peruja. ”Se on äitin siskon Maija Härmän merkkaama, ehkä jo 80-90 vuotta sitten. Täti ol sairaanhoitaja ja työssä Kivelän sairaalassa Helsingissä. Hän ol kova kästyöihmine. Häneltä äit ensin sai peitteen ja sitten se tul mulle. Se on aina ollu liian suur minun käyttöön, vaikka muuten olisin siitä tykänny.”

 Mekin olemme mukana…