Nämä ovat Rutalahden ja kaikkien ystäväkissojen ikiomat sivut. Koirilta pääsy kielletty!
Nala navettakissa, evp
Olettahan kuulleet sen vanhan sanonnan, että ”Vanha koira ei opi uusia temppuja!” Ja pah, minäpä olenkin KISSA, eli ikä ei ole minulle mikään este, vaan lähden rohkeasti kohti uusia seikkailuja, kuten esimerkiksi olen nyt yöpynyt sisällä! Ja minulle se onkin Iso Juttu… Olen ihan pennusta asti ollut navettakissa, enkä ollenkaan ole kaivannut sisälle. Päinvastoin. Kun se tämän talon nuorempi tyttö, se Laura joskus minua raahasi sisään, luikin kiireesti lehmien ja vasikoitten pariin omiin tuttuihin ympyröihini. Olisihan siellä sisällä saattanut muuten viihtyäkin, mutta kun siellä tuvassa oli aina ”niitä”, eli koiria, enkä tykkää niistä ollenkaan. Tykkäisitkö itekään, jos karvat vaan pöllyää, kun ne ajaa takaa, tai vielä inhottavampaa, kun ne nuuskii vaikka mistä. Hyi! Mutta navetassa minä tykkäsin olla, ja ne aina tuo Samuli ja varsinkin Maire silitteli mennessään, ja antoi lämmintä maitoa. Voi että olen sitä maitoa kaivannut!
Ja tiedättekös, sitten yhtenä päivänä kaikki mun kaverit vaan nous autoon ja lähti ympäriinsä vaikka mihin, ja arvasin, että en niitä näe enää koskaan. Eikä kukaan mua varottanu yhtään. Kyllä mulle tuli tippa silmään, ja olen monesti niitä kaivannut. Mitä noista kaakattavista kanoista nyt on kenellekään mitään hyötyä tai huvia, kysyn vaan. Minä olen sitten yksikseni asustellut navetalla, ja Maire kyllä huolehtii minusta, ja kevättalvella, kun mulla oli korva kipeä, menin piiloon, mutta löysihän se ja hommasi mulle lääkkeet. Olenkin ruvennut vielä enemmän kulkemaan sen kanssa kaikissa hommissa, kun on multa nuo navettapäivystykset jääneet. Ja olen yrittänyt nitistää kaikki hiiret ja vastaavat, että eivät edes pääse yrittämään myllyn puolelle. Oma hommansa se on niissäkin, mutta maistuva homma!
Nyt olen vähän luisunut periaatteistani ja ollut välillä sisällä tuvassakin. Siksi laitoin tuohon arvonimeni perän evp, kun ei niitä navettakissan hommia enää ole. Mikä kumma se tuli, että tässä yhtenä iltana en viittinykään lähteä kiipeämään navetan vintille, vaan jäin tupaan. Ja olipa viihtyisää! Vielä kun vähän saan tuota Mairea koulutettua peremmin, että se heti ymmärtää ponkaista ylös, jos minun tekeekin mieli lähteä, niin hyvähän tässä on eläkepäivät viettää. Vaikka on minulla silti ikävä sitä vanhaa navettakissan elämää. Aika aikaansa kutakin. (24.5.2016) Nala Huikko
Mutta se on varma, että kun niitä koiria tulee tänne, niin silloin minä häivyn…
Possu on poissa
Vetovastuu näistä Rutalahden kylän lemmikkisivuista on nyt pakko siirtää toisille; sivuille vuosia kommentoinut Possu Backman on siirtynyt tuonilmaisiin 27.4.2016. Imusolmukesyöpä vei reippaan Possun lyhyessä ajassa.
Huomio, huomio! Rutalahden kissatko alkaneet muuttua vihreiksi? (2015)
Ei kai sentään! Ajattelin vain, että jos vaikka Koskisen Julle tai Auvilan Iivari, ja miksei nuo Remosen Lempi ja Iirokin, että jos ne saavat tietää, että minä sain uuden ja tosi hienon torkkupeiton, niin väkisinhän ne muuttuu kateudesta vihreiksi. Kannattaa seurata… Katsokaas, kun emäntä oppi tuolla käsityöpiirissä semmosta krokotiilivirkkausta, niin me isännän kanssa tilattiin mulle tämä peitto. Siinä on yli 500 noita ”suomuja” ja silkkivuori ja nurkissa kuninkaalliset tupsut. Lankaa meni kolme kerää, että on se aika painava, että ei heti tipu. Ja kun se oli valmis, niin mitähän se meinas, kun tuo emäntä jupisi jotain, että hullu hän on, että ei ole ihan kaikki matot suorassa hänelläkään… Ja kun me isännän kanssa ihan ystävällisesti mainittiin, että pieni tyynykin olis kiva, niin heti se sanoi, että langat on loppu, vaikka onhan noita iso kori nurkassa!
terveisin Possu
Lempi ja Iiro – uudet muuttajat
Hei vaan! Mun nimi on Lempi Remonen ja oon muuttanu mun kämppäkaverin Iiron kanssa myllyn taakse Professorintielle lokakuussa 2014. Onhan meillä tietysti henkilökuntaakin mukana, mutta en nyt viiti niitä ruveta luettelemaan. Me on kyllä aika hyvin kotiuduttu tänne maaseudun rauhaan, vaikka ei olla vielä kovin moneen kylän kissaan tutustuttu lähemmin. Yks punainen, pulska kissa käy kyllä koputtelemassa aina meidän ikkunan takana, mutta ei me sen nimeä tiietä. Mua ei kovasti haittaa, kas kun mä viihdyn kotona kaikista parhaiten, ja jos vielä saan käpertyä omaan pahvilaatikkoon, mutta toista se on tuolla Iirolla. Vaikka se on jo 6 vuotta vanha, se on kova poika menemään ja tutustumaan ympäristöön. Onkohan se vähän pöljä tai röyhkeä, tai uhkarohkea, vai olisko joku koira tai ehkä kettu, jossei ihan ilves jo kolmasti pöllyyttänyt sitä? Viimeks se oli kolme päivää reissussa, ja minä ja henkilökunta oltiin kotona sydän syrjällään, että tuleeko se ollenkaan kotiin. Mutta tuli se, ja taas oli uus käpälä kipeenä, ja Iiroa vietiin pillit soiden eläinlääkäriin. Kuten huomaatte, se on taas ihan kanttuvei, mutta minä olen tuo reipas, joka on laatikossa. Naukastaan, kun tavataan, terv. Lempi.
Järvenpään Onni Nisulasta lähettää terveisiä!
Onni tässä Nisulan Lautasillalta, moi! Kai vielä muistat minut, olen Kattikilpilussa se ekalle pistesijalle yltänyt entinen nuorukainen. Sillä niin ne vuojet vaan menee ohi, että humahtaa. Misukin, se mun kämppäkaveri, on jo kissojen taivaassa. Mutta minä poika porskutan täyttä päätä, paitsi kuka hullu tuonne kylmään viittis hiirijahtiin mennä, makoilen mieluummin tuvan lämpimässä. Ja kerään voimia, pianhan se on kevät – ja kollien kevätkiireet! Muistuttaisinkin teitä Rutalahen kollit, että pysykää vaan siellä rajan takana, tai karvat voi pöllytä!
Yhteistyöterveisin, tassua tarjoten Herra Onni Järvenpää, Nisula, Lautasilta, sohvannurkka
ET USKO KUITENKAAN!
Hups, olipas ihan pakko otsikoida tämä tapaus kuten Ville Haapasalo kirjansa! Et siis usko kuitenkaan, mutta kerron silti: Me on Koskisen Jullen kanssa vuorotellen käyty Purolassa hiirimetsällä, ja niin me tehtiin 16.10.2013. Mutta kas kummaa, kun palasin tien yli, näin meidän pihassa pensaan alla hiiren. Läksin oikopäätä sen perään, tunsinhan minä, että se oli sama otus, jota olin jo ennenkin jahdannut. Mutta sepäs otti ja juoksi kuusen alle – ja siitä niin nopeasti melkein puun latvaan, että multa meinas niskat katketa, kun sitä tiirasin! Yritin kyllä perässä, mutta se on tuo isäntä leikellyt sitä puuta, niin en mahtunut, kun se puu on niin tiivisoksainen. Siihen jo tuli Julle, ja sen isäntä Arto, ja meidän Paulikin. Kaikki me neljä tuijotettiin kuusenlatvaan, vaan hiiri istui rauhassa oksalla. Ne ensin meinas, että heiluttavat kuusta, mutta tuli sitten siihen tulokseen, että ei se ole reilua. Siitähän ne toiset hävis, mutta minä poika jäin odottamaan. Ja minä odotin ja odotin. Isäntä kuului illalla emännyydelle sanovan, että tunnin ja vielä puoli tuntia päälle olin puun alla ja hiiri oksalla. Kyllä ne mahtoi hiirenkin jalat jäykistyä. Mutta sitten se yhtäkkiä tuli alas. Ei varmaan enää jaksanut, ja minä olin valmiina. Nam, nam – hyvää oli hiiripaisti ja sopivasti riippunutta… Jos ette tätä usko, kysykää vaikka noilta katselijoilta. Näin piirteli Possu Backman
Sorry,
että en ole muistanut kirjoitella tänne kyläsivuille, mutta nyt on semmonen tärkeä juttu tiedotettavana, että minä poika alan olla kohta rantakunnossa! Kas, silloin, kun minut valittiin Kylän komeimmaksi kolliksi, painoin 10 kiloa 200 grammaa! Huh, ihan hirvittää… Mutta viime keväänä, kun heitin sisäkissan elämän ja sitä myötä pankolla makaamisen ja kerman litkimisen vähemmälle, ja menin mukaan ulkomaaliman sykkeeseen, olen laihtunut yli 3 kiloa! Uskokaa tai älkää, mutta olen siis laihtunut melkein kolmanneksen painostani. En ole sairastellut, päinvastoin. Kyllä on tuo personal trainerinikin ollut vähän ihmeissään. Mutta täältä sitä tullaan, kylän tyttökissat, hoi! terveisin Possu Backman (Ps. ja sihteerin huomautus: Possu on leikattu, vaikka ei sitä itse muista tai ole muistavinaan…)
Kylän Komein Kolli 6 vuotta!
Pyynnöstä ilmoitamme, että Kylän Komein Kolli eli Possu Backman täyttää tänään 10.8.2010 6 vuotta. Päivänsankari kohottaa muikunpyrstön yhdessä Koskisen Jullen kanssa Pellisen rappujen alla johonkin aikaan päiväunien jälkeen. Ei kukkia, ei lahjoja, ei puheita. Mahdolliset muistamiset pyydetään ohjaamaan Nuorten kollien virkistys- ja matkarahastoon Rutalahden nuorisoseuran kautta. Pankkisiirtoon merkintä Kylän Komein Kolli.
Veku ja muu kotiväki onnittelee.
Lehdon Jennin Pörri on viikonloppulomallaan päässyt madesaalista ihailemaan! ”Miksei ne jo ala perata… Kokki-Kolmonenkin kuulemma sanoi, että mateen maksa vetää voille vertoja! Pitäis päästä maistamaan.”
Koskisen Julle tässä vaan päivää!
Näin kevätauringon lämmittäessä kun loikoilin naapurin saunanrötiskän vintillä, silmiini osui vanha Joutsan Seudun numero. Se on jo ikivanha, vissiin 15 vuotta. Enhän minä muuten, mutta kun isäntä ja naapuritkin kaikki kulkee siellä ihmisten perinnepiirissä, niin ajattelin, että mitähän jos mekin poikien kanssa nyt keväällä pidetään perinnepiiri ja luetaan se juttu. Vaikka ketään jutussa mainituista ei enää ole elossa, ja sen aikaisista muutenkin vain Vainiomäen Emmi, niin kuitenkaan mikään ei ole muuttunut! Ei yhtään mikään, samat ongelmat ne on silloinkin ainakin kissojen päässä pyörineet. Mutta antakaas, kun minä luen teille:
Juoksuaika mouruttiin avatuksi
Vuotuinen kissojen juoksuaika julistettiin varsin rauhallisissa merkeissä avatuksi täydenkuun aikaan Auvilan navetan takana Rutalahdessa. Vain baarin sponsoroiman kalakeiton tasapuolinen jako aiheutti pienen tappelunnujakan ja karvatukkojen lentelemisen. Tilanne rauhoittui, kun Mikki Huikko uhkasi kutsua talon isännän paikalle. Muuten kollikokous otti napakasti kantaa moniin yhteisiin asioihin.
Ukkoutuminen uhkana
Vanhat kollit muistelivat kaihoten vanhoja hyviä juoksuaikoja, jolloin kymmenien kollien parvi kokoontui yhteen. Nyt nähtiin suurena uhkana kollien ukkoutuminen. Toinen harmi on se, että juoksuaikana monet pystyvät enää vain konsulttitehtäviin, kun eläinlääkäri Parkkinen on ahkerasti käynyt kylällä.
– Liian hyvät kissanpäivät täysien ruokakuppien äärellä lämpimän uunin kupeessa ovat myös laiskistaneet jäseniämme, arveli Pepe Laitinen.
– Jos kaikki käperrymme vain omiin koloihimme, jäävät yhteiset asiat retuperälle. Pienikin pyrähdys toisten kollien parissa virkistää kummasti, naukaisi Braunin Oskari.
Yksimieleisesti päätettiin, että seuraavaksi illaksi jokainen mouruaa mukaansa yhden kaverin.
Naapurisopu koetuksella
Vili Manninen esitti, että kylän koirat pitäisi kissojen yhteisvoimin laittaa kuriin ja järjestykseen. Tipsu-Jasminen Vili uskoo jo koulinneensa kissakelpoiseksi, mutta varsinkin naapurin Rekku on Vilin mukaan osoittanut suoranaista röyhkeyttä. Esimerkiksi kun Vili kertomansa mukaan hieman lepuutti jalkojaan Rekun kopissa, tämä kurja kylärakki tyhjensi koko kopin.
– Hädin tuskin ehdin ponkaista lumppukasasta pensasaitaan, Vili valitti. Nuoret kissat olivat heti yhteisen löytytyksen kannalla, mutta vanhat kollit opastivat, että naapurisopu on kullanarvoinen asia.
– Voi kestää monta kissasukupolvea, ennen kuin sopu palautuu, Huikon hännätön Mikki-kissa muistutti ja toppuutteli samalla omien kasvattiensa Sulon ja Missen tappeluintoa.
Myös Nalle Mäkelä vahvisti, että laihakin sopu on parempi kuin lihava riita.
– Jo ennenvanhaan Korkeakankaalla minunkin oli pakko tulla toimeen Ilmosen Rippe-koiran kanssa, ja vaikka me emme toisiamme rakastaneetkaan, sovimme sentään samalle mäelle, Nalle mourusi.
Naapurisovusta Bamburohvi Paussu laajensi keskustelua erilaisuuden hyväksymiseen.
– Myös muualta kylään tulevat on hyväksyttävä joukkoomme, mutta meidän tulokkaittenkin on osattava raivata paikkamme, ennnen kuin alamme mouruta kaikista asioista, Venäjän suurkaupungeissa lapsuutensa viettänyt Bamburohvi vilosohvoi.
– Liikutaan vähän muuallakin kuin oman tunkion ja tuvan väliä, niin saadaan väljempi elämänkatsomus.
Kaaharit kuriin
Värikkään keskustelun ja rajun hännänhuiskutuksen aiheutti Kissa-Petteri Laitisen esille tuoma ongelma kaikenlaisten kaahareitten lisääntymisestä kylänraitilla.
– Autolla ja moottorikelkalla kaahataan, että lumi pöllyää, ja usein ihan penkkaa hipoen. Mahtaako ne kaikki olla edes selvin päin?
Kaahareitten ja rattijuoppojen kurinpalautus päätettin aloittaa heti. Varoituksena pätettiin ensin parin viikon ajan lorautella autojen renkaisiin, ja ellei tyyli muutu, ryhtyä rajumpiin toimiin, eli suhautetaan suoraan lahkeelle.Päätös sai raikuvat hännänheilautukset.
Kokouksen päätteeksi kolliporukka nuoleskeli vielä kalakeiton rippeet, sitten olikin suuntana Nisula. Villin huhun mukaan Viskarissa olisi mukavan näköisiä tyttökissoja…
Siis seuraavan täyden kuun aikaan kissat pitävät oman perinnepiirin!
Turvallista siellä oli – Löytöeläinkodissa!
Hei taas! Kun nuo (isäntä ja emäntä) alkoivat varustautua matkaan, arvasin, että lähtö se on minulla ja Vekullakin. Menin työhuoneen sohvan alle piiloon, mutta mitä se auttoi: Löytöeläinkotiin oli mentävä.
Mutta niin kuin elämässä usein käy, turhaan pelkäsin. Minä olin navetassa isossa häkissä ja tutut ruuat, ruokakupit ja petikin oli mukana. Ja mikä tärkeintä: oma pissalaatikko, koska minähän en tee tarpeitani mihin tahansa! Se Riitta kyllä ensin sotki jotain hiekkaa, mutta onneksi Paavo sanoi, että sanomalehti riittää. Ensin mulla oli viereisessä ”sellissä” se löytökissa, josta varmaan luit Joutsan Seudusta. Ajattele, että joku ihminen on niin kamala, että heittää pienen pennun autosta parkkipaikalle! Onneksi joku otti sen talteen ja toimitti Paavolle. Kun lehti ilmestyi, Paavo ei ehtinyt muuta kuin vastata puhelimeen, niin monta uutta kotia sille olisi ollut tarjolla. Siis kissanpennulle, ei Paavolle! Hyvä juttu, ajattelin jo, että pitäisiköhän minun se adoptoida… Olihan minulla vähän ikävä, mutta viikko sujui muuten nopeasti. Veku tykkäsi kovasti, kun se saattoi seurustella neljän muun koiran kanssa, mutta kyllä kuulin, että se alkoi heti riehua, kun ”ne” tuli meitä hakemaan ja silläkin on ollut paljon kerrottavaa. Eikä se syönyt paljon mitään koko viikolla, mutta se onkin pieniruokainen, vaikka on niin paksu. Mekään ei nähty toisiamme viikkoon, mutta hyvää se ero teki!
Kiitos Niemisen Riitalle ja Paavolle Taka-Ikolaan – me tullaan toisenkin kerran, kun ”nuo” lähtee johonkin kauemmaksi. Ja suositellaan toisillekin.
Possu, edelleen se Kylän Komein Kolli ja Veku, ”pikkuveljensä”
Lähtö voi tulla ainakin mulle aika pian: näytin sen verran mieltäni, että kakkasin isännän kenkään, vaikka en ole sitä koskaan ennen tehnyt. Oikein se sille oli!
Et kyllä ikinä usko, mihin Veku ja minä joudutaan: LÖYTÖELÄINKOTIIN!
Ensin ajattelin, että nyt kyllä kuulen väärin! Ei ne (Isäntä ja Emäntä) meille mitään puhuneet, mutta minäpä kuuntelin, kun ne supatti keskenään, että mihin me nuo (=minä ja Veku) laitetaan… Vähän jo hätäännyin, että nyt Emäntä on tosissaan suuttunut, se kun välillä uhkaa laittaa meidät ulkoruokintaan, kun se hermostuu. Vaikka onko se nyt oikein hermostua pieneen (10kg 200g!) kissanpoikaan (5 vuotta!), jos siltä joskus (=usein) tipahtaa kuiva kakkakokkare esim. olohuoneen nurkkaan. Onko, mitä! Mutta nyt ne meinaa viedä meidät Niemisen Paavon Löytöeläinkotiin, eikä ne mitään puhuneet poishakemisesta… Veku kyllä haukahti minulle, että voihan siellä olla kivaakin, mutta se nyt on innokas aina ja kaikkeen. Minä haluan maata ja haista omalla sohvalla! Ensin meinasin, että mitähän jos vaihtais kokonaan maisemaa, mutta on siitä aika vaiva. Että mennään sitten Löytöeläinkotiin, vaikka ei meitä kukaan ole löytänyt! JOS ne kuitenkin hakee meidät pois, kerron sitten, minkälaista siellä oli, mutta JOS ne ei hae, niin adjö sitten vaan… toivoo Possu, se Kylän Komein Kolli.
Ylimääräinen uutislähetys, huomio!
Erikoiskirjeenvaihtajamme Julle Koskinen pistäytyi jättämässä Rutalahden kaikkien kissojen yhdessä allekirjoittaman vetoomuksen, johon yllätyksekseen ovat saaneet myös ihan jokaisen kylän koiran tassunpainalluksen. Lemmikit ovat tuumineet, että
RUTALAHTI JULISTETAAN KESÄKISSAVAPAAKSI VYöHYKKEEKSI!
Eläimet vetoavat kaikkiin emokissanomistajiin, että nämä eivät antaisi yhtään kissanpentua kesäkissaksi ja kaikkiin perheen pienimpiin, että nämä eivät hinkuisi itselleen kesäkissaa. ”Meitä saa silitellä ihan vapaasti”, Rutalahden kissat lupaavat. Syksyllä nähdään, miten vetoomus on tuottanut tulosta…”
Revolverihaastattelu Kylän Komeimmasta Katista
Henkilötiedot: Nimeni on Possu Backman ja täytän kesällä vissiin viisi vuotta. Maaliskuisista kosioretkistä pystyn enää vain uneksimaan, sillä olen leikattu kolli.
Perhesuhteet: Olen sinkku, uusperheeseeni kuuluvat kyllä koirat Rekku ja Veku. Meillä on yhteinen henkilökunta: huvimestari Pauli ja keittäjä-siivooja Leila. Kotoisin olen Nisulasta Jyrkisen Eilan ja Vilhon kissakaartista, emoni on Viiru ja isotätini, jonka hoivissa kasvoin, Rouva Sievä Jyrkinen.
Strategiset mittani: Tarkistuspunnituksen jälkeen voin ilmoittaa painokseni 10 kiloa 200 g. Minä olen vain iso, en niin kovin lihava. Kun tulin Nisulasta, olin semmonen rääpäle, että meinasin hukkua päiväpeiton poimuihin. Isäntä sanoo, että on kantanut minulle Päijänteestä TUHANSIA särkiä, niistä hyvän kuntoni salaisuus.
Tärkeintä elämässä: Yhdellä sanalla: NUKKUMINEN. Minulla on erikoisen rento elämänasenne, enkä turhaan stressaa mistään, jos kuppi on täynnä ruokaa ja patja lämmin ja pehmeä!
Outo piirre: Emäntä väittää, ettei minulla muita olekaan! No ainakin se, että murisen niin kuin koira, se on kuulemma vähän outoa. Sitten annan kovasti pusuja, mutta vain … huvimestarille, eli Paulille. Enkä koskaan, missään tilanteessa, enkä milloinkaan käy kahta kertaa hiekkalaatikolla, ellei sitä ole välillä pesty. Niin ja haluan särjet kokonaisina ja pyyntituoreina ja olen muutenkin kranttu ruuan suhteen (kuten isäntäkin!)
Mistä outo nimesi: Kun olin ihan pieni ja henkilökuntani kävi minua valitsemassa, olin niitten mielestä vaaleanpunainen kuin porsas. Siitä sain nimen Possu. Aina niillä on ollut outoja kissannimiä, vai mitä tuumitte seuraavista: Paavo Väyrynen (jäi linja-auton alle), Tauno Kuosmanen (öljysheikin mukaan, eli 15v) ja Jukupätkä (kettu nappasi). Isäntä kutsuu minua myös Särkisäkiksi, Possukaksi Kullannupuksi…
Mitä tykkäät kilpailuvoitosta: Kovastihan minä voitosta tykkään ja on huvimestarin kanssa paukuteltu henkseleitä niin, että varmaan kirkolle kuuluu. Mutta tämä mediahässäkkä on minusta kiusallista: kun Annikki tuli palkintoa tuomaan, juuri ja juuri ennätin hätäpäissäni tunkea itseni työhuoneessa nojatuolin alle – koetapas itte survoa yli 10 kiloa lihaa pieneen tilaan! Niin, eikä vaatimattomuus muutenkaan kuulu tapoihini, että olen kyllä sitä mieltä, että oikea katti voitti!
Miten juhlistat voittoasi: Herkkupussit söin itse, mutta muroja pyysin henkilökunnan vähän antamaan Jullelle ja Villi-Jullellekin juhlan kunniaksi. Emäntä pääsi kurkistamaan vaalitoimikunnan olkapäitten yli tuloksia sen verran, että henkilökunnan suvun ei kannata norkoilla kakkukahveja, mitä eivät äänestäneet minua. Ystävistäkin vain pari äänesti. Kiitänkin erityisesti Suomen TeleCenterin henkilökuntaa Tampereella ja Kumpulaisen Korutukun henkilökuntaa Palokassa, niistä sain molemmista paljon ääniä. Enkä tuntenut ketään nimilistasta! (Emäntä sanoo, että sen takia sainkin äänet!) Itse luulen, että outo nimeni ja rento elämänasenteeni sen tekivät!
Hyvää jatkoa kaikille kanssakilpailijoille, äänestäjille, Koskikaran koululaisille ja kilpailun tukijoille. Miau! toivoo Possu Särkisäkki
Olishan siellä kattikisassa mekin pärjätty – näillä mitoilla!
”Voi mustankissantango, että meitä sitten suututtaa, kun ei ehdittykään kattikisaan! Nella ja Jaana (Temonen) kyllä lupasivat lähettää meidän kuvat, mutta sitten ne kai unohti ja eikä me kerettykään mukaan. Miau vielä kerran, että pistää vihaksi… Hurmuri, tai Marina oikeastaan, on meidän kissaperheen isäntä ja 12 vuotta vanha. Nyt se loikoilee, eikä kuulemma välitä viiksikarvan vertaa koko kilpailusta, mutta naiselliseen tapaan MINÄ kyllä välitän. Olen Mirri-neiti Natunen, ikää 8 vuotta. Että kyllä tämän Vinkkelinmutkan pusikot ovat jo molemmille kovin tuttuja vuosien varrelta! Että tuon Vale-Jullenkin, mokoman kulkurin, piti sinne päästä, mutta me ei ehditty!” tv. Hurmuri ja Mirri Temonen
Terveisiä Toimelasta!
Me olemme Pilli ja Pulla. Asumme Toimelassa, Jyväskylän Päiväkunnassa. Oleskelemme metsissä, sohvalla ja mummulan sängyllä. Olemme metsäkissoja, noin 2-3-vuotiaita. Saavuimme tänne meidän nykyistä kotia lähellä olevasta tallista. Minä pääsin tänne ennen Pullaa. Isäntä näki minut traktorista. Olin menossa kotitalliin, kunnes hän nosti minut traktoriin ja piti minut siellä niin pitkään että emäntä toi minulle evästä. Emäntä vei minut nykyiseen taloon. Minut laitettiin puulaatikkoon. Kun minut nostettiin sieltä pois, purin lasten nilkkoja ja menin sohvan alle. Sohva piti melkein aina kaataa nurin koska menin sohvan väliin. Perhe ei enää kestänyt kipeitä nilkkoja, joten pyysimme naapurilta että hän toisi minulle leikkikaverin.
Ja yhtenä päivänä naapuri tuli säkin kanssa ja nosti sieltä puunroskaisen pitkäkorvaisen ruskean kissanpennun. Se oli Pulla! Hän näytti aivan ilvekseltä korvatupsujen ansiosta. Öisin minut oli pistetty pesuhuoneeseen ja nyt meille tehtiin sinne tila, joka oli meille tarkoitettu. Siellä oli hiekkalaatikko, sanomalehtiä ja harkko saunan oven edessä että emme olisi päässeet sinne. Mutta aina jossain oli kolo mistä saattaisi livahtaa tai sitten menimme harkon reikiin eikä meitä saanut sieltä pois muuten kuin kaatamalla harkkoa. Pääsimme sieltä aina itse pois.
Olemme oppineet tuntemaan ihmisiä ja meille on hankittu valjaat että me opimme myös pysymään ulkona omalla reviirillämme. Meitä ulkoilutetaan joka päivä. Joskus me karkasimme valjaista mutta emme pitkälle pötkineet kun meidät saatiin kiinni. Nyt osaamme olla ulkona ja metsästäminen käy työstä esim. minä tulin leikkimökiltä myyrän kanssa ja Pulla nappasi samaan aikaan keskeltä pihaa myyrän. Parin minuutin päästä tulin myyrän kanssa ja en jaksanut syödä sitä vaan vein sen Pullalle. Pullakin oli jo täynnä mutta sai myyrän kuitenkin. Kouluunkin pitäisi hankkia kissa, koska siellä pihassa näin päivässä ainakin kolme jyrsijää. Ja jos sinulla on kissa ja se ei ole saalistustuulella niin saat siitä hyvää seuraa.
Kaisa Maksimainen 10 v.
Ojanpenkalta perheen silmäteräksi!
Hei!
Tässä on Kurre, ikää sillä on noin 12-14 vuotta, kun tarkkaa ikää ei muisteta…
Kurre on syntynyt naapurissamme Viskarissa, ja se tuli meille aika erikoisella tavalla. Kerran kesällä olin menossa töihin, huomasin tuossa Purnunmäen päällä pienen kissanpennun tien varressa ojanposkessa. Pysäytin auton, mutta en voinut sitä ottaa mukaan, kun olin töihin menossa. Ilalla kun palasin, niin sama kissanpentu oli siinä ojan pientareella melkein samalla paikalla. Sain kissan kiinni, ja otin kyytiin. Se ei yhtään pelännyt autossa, vaan kehräsi kovasti päästessään syliin. Ja niin me ajeltiin meille, ja lapset olivat riemuissaan. Kun oli saatu selville, mistä se oli kotoisin, vietiin se takaisin naapuriin. Jenni ja Henri olivat tosi murheissan.
Mutta sitten Viskarista soitettiin, että emmekö voisi ottaa pentua meille, kun sen emo kuljettaa sen aina jonnekin kauas kurjuuteen. Ja niinhän me otettiin se hoiviimme. Kissa sai nimen siitä, kun oli kova kiipeämään (kuin orava) ja tosi kova kehräämään. (Tosin se myöskin syö oravia…)
Kurre on tosi tyytyväinen ja nykyään hyvin rauhallinen katti: päivät menee talvella sisällä nukkuessa, yöt se on pääasiassa ulkona. Kurre on erittäin kiltti kissa, en ole nähnyt sen pöydille hyppivän.
Annikki Lehto
Lolo on paluumuuttaja ja lomarutalahtelainen!
Lolo tuli perheeseemme – tai paremminkin vanhempieni Eila ja Vilho Ahosen perheeseen – Tuomistoon 1993, jolloin se oli 3-vuotias. Edellinen kissa kuoli ja varsinkin isäni kaipasi kissaa. Pentua he eivät halunneet ja uuden kissan hankinta jäi minulle. Onneksi jo silloin ilmestyi Keltainen pörssi-niminen lehti. Ja sieltähän löytyi Espoosta perhe, joka halusi allergian vuoksi luopua kissoistaan. Kerroin haluavani vain yhden kissan, se sopi heille hyvin, koska he heti nimesivät Lolon meille ja olivat iloisía, että kissa pääsi maalle vapauteen. Lolo odotti meitä kirjahyllyn ylimmällä hyllyllä.
Muutto meni hyvin, ensimmäisinä päivinä maalla, naapurissa kylässä ollut koira pelästytti sen metsään, mutta muutamien tuntien kuluttua Lolo tuli takaisin. Olimme ehtineet jo huolestuneina soitella naapureihin, ja kysellä sitä.
Lolo on ollut varsinainen metsästäjä, sen saalismäärät ovat isot. Viime vuosina asuessaan äitini kanssa, se toi tietenkin kaikki saaliinsa rapulle. ”Taas siellä mestauslavalla on hiiri” oli äitini kommenntti. Lolo tietysti halusi kehuja ja saikin niitä.
Koska olemme aina olleet paljon Tuomistossa on Lolosta tullut meidänkin lemmikki. Äitini kuoltua, yritimme etsiä sille uutta kotia ja ONNEKSI sitä ei löytynyt. Lolo muutti kanssamme Helsinkiin ja on sopeutunut hyvin. Ensin se kiersi koko huushollin nurkkia myöten ja sen jälkeen asettui taloksi. Aamuisin klo 6-7 on saatava ruokaa, jos talossa nukutaan tulee varma herätys. Pihassa meillä on pieni aitaus, jota aluksi Lolo pilkkasi ja meni siitä ylitse, mutta pienten aidan korotusten jälkeen se on luovuttanut. Yhden kerran kun se karkasi viime kesänä, jolloin minä olin yövuorossa, Markku joutui pari tuntia odottelemaan sitä. Viimein kissa oli tullut pää vinossa ja iso myyrä suussa ja vielä naukuen paikalle. Lolo osasi kotiin, vaikka on useita samanlaisia taloja.
Nyt, kun Lolo on jo siis 18-vuotias, se viettää eläkepäiviään pääasiassa makaillen sisällä, ulkona se käy olemassa hetken. Suosituin paikka on ikkunan edessä olevalla kirjoituspöydällä,Siitä näkee hyvin ulos. Huomasipa Lolo kerran ketunkin ikkunasta, sillä sen häntäkarvat olivat niin pystyssä, että arvasi jotain kummalista ikkunasta näkyvän.
Lolo on ikäisekseen virkeä ja hyväkuntoinen, tässä talvella ei oikein mikään ruoka maistunut, mutta kun se sai Päijänteen särkiä, ah nam, ne olivat hyviä ja sen jälkeen muukin ruoka on maistunut.
Lolo on ollut useita kertoja kansamme Tuomistossa, matkan se haluaa istua sylissä etupenkillä, siinä se aikansa autoja kateltuaan lopun matkaa nukkuukin.
Toivomme, että saamme pitää Loloa vielä, vaikkakin ikä on jo korkea. Emme arvanneet,kuinka paljon seuraa ja iloa siitä vielä on, vaikka se pyörittääkin meitä kaikkia juuri niin kuin se haluaa!
Heljä Suoanttila
Uudet kyläläiset -Roope ja Miuti Ala-Koskelassa
Vuosi 2008 oli jo kolmas kova myyrä- vuosi kymmenen vuoden aikana. Onnekas sattuma toi Roope ja Miuti kissasisarukset viime syksynä Rutalahteen. Lokakuussa kissat pääsivät ”töihin”, ts. ulos katselemaan reviiriään. Aluksi näytti siltä, että ne säikähtivät kaikkialla vilistäviä ”leluja”, kun kissat yrittivät käydä leikkimään niiden kanssa. Mutta pian alkoi kissa- sisarusten temmellys pihapiirissä näkyä; kuolleita myyriä ilmestyi yhtenään rappusille -yleensä Miutin tuomana. Roope pyrki syömään saaliinsa, mutta eivät ne sopineetkaan sen vatsalle ja pian sekin jätti saaliinsa piha- käytävälle. Vesi tulvi joella ja ajoi lisää saalista ylös pihaan, jossa Roope ja Miutti noudattivat kissapetojen perimää. Myyrät hupenivat noin 4-8 yksilön päivävauhtia. Ala-Koskelan isäntäväki laskeskeli puolikauhuissaan, että viime vuoden loppuun mennessä pihapiirissä yli 250 erilaista pikkujyrsijää joutui surman suuhun. Onneksi lintulaudallamme päivittäin vierailleet lintuset pitivät varansa ja välttivät pienten jyrsijöiden kohtalon. Näin viihtyvät Ala-Koskelassa Roope ja Miuti; kissoja ei ihminen kykene ohjaamaan -ne toteuttavat käskemättä luonnon antamaa tehtävää jyrsijöiden sääntelyssä. Kissojemme ”Talvisota” pienjyrsijöitä vastaan näyttää päättyneen Miutin ja Roopen torjuntavoittoon. Niinpä Radio Keski-Suomen toimittaja Heli Kaski keksi radiohaastattelussa ylentää heidät Rutalahden Sankarikissoiksi.
Ala-Koskelassa 2.1.2009 Pirjo ja Väinö Rajamäki