Suojarinne – suojeluskuntatalosta nuorisoseurantaloksi
Uusi sk.-talo piirissämme.
Juhannuspäivänä oli Korpilahden sk:n Rutalahden kyläosastolla juhlahetki. Silloin vihittiin tarkoitukseensa tämän kyläosaston oma sk.-talo.
Juhlallisuudet aloitettiin klo 13 päivällä. Sk.lainen A. Ilmonen lausui kutsuvieraat sekä yleisön tervetulleeksi. Kyläosaston oma kuoro esiintyi pariin otteeseen laulaen isänmaallisia lauluja. Voimakashenkisen vihkiäispuheen piti Leivonmäen srk:n kirkkoherra S.J.Ortala. Vihkiäispuheen jälkeen esitti ks.-kersantti A. Pailio talon historiikin. Seuranneen vapaasanan aikana esitettiin eri puolilta tulleita onnitteluja, joista mainittakoon ev.lutn. T.Vartiovaaran koko sk.piirin puolesta tuomat onnittelut, XI. alueen aluepäällikön P.Västin alueen muilta sk:lta tuomat tervehdykset, naapurialueen XII. aluepäällikön K. Sauraman onnittelut sekä monet muut. Sähkösanomilla olivat vihkiäistilaisuutta muistaneet mm. suojeluskuntain päällikkö kenr.luutn. L. Malmberg sekä keskusjohtokunnan puh. johtaja Fanny Luukkonen.
Vihkiäisjuhlaa seuranneen väliajan jälkeen tarjottiin kutsuvieraille päivällinen. Iltajuhlan ohjelmasta mainittakoon opett. Auvila ja valist.ohj. Mäntylän päivän merkitystä koskevat puheet, toimittaja Utsjoen esittämät viulukappaleet, yliop. Auvilan runo, paikkakunnan nuorten esittämä onnistunut kuvaelma “Suomi-äiti”, kuorolaulu sekä lopuksi näytelmä: Syynalainen. – Juhlat loppuivat, mutta juhannusyön kauneuteen jäi yksikseen äsken vihitty talo todistamaan, että paljon voidaan saada aikaan pienelläkin joukolla, kun vain ollaan asiassa kaikin mukana.
Näin uutisoi Suojanrinteen vihkiäisjuhlasta syksyllä 1936 Keski-Suomen Suojeluskuntalainen -lehti. Uutisen päättävä lause – “…paljon voidaan saada aikaan pienelläkin joukolla, kun vain ollaan asiassa kaikin mukana.” – on jäänyt voimakkaasti elämään Suojarinteen vaiheissa, vaikka isännät ovat moneen kertaan muuttuneet ja kyläläisetkin ehtineet vaihtua seuraaviin sukupolviin.
Korpilahden Suojeluskunnan Rutalahden kyläosasto ja lotat rakennuttivat Suojarinteen yhdessä kyläläisten kanssa yhteiseksi suojeluskuntatalokseen. Monien vaiheitten jälkeen nyt, kun eletään jo seuraavaa vuosisataa ja -tuhatta, Rutalahden nuorisoseura kunnostaa ja ylläpitää omistamaansa nuorisoseurantaloa yhdessä kyläläisten kanssa yhteisenä harrastus- ja juhlatalona.
Kun Suojarinne täytti 60 vuotta, elossa oli vielä monia niistä ihmisistä, jotka olivat olleet mukana suojeluskunnassa ja lotissa, ja myös omaa taloa puuhaamassa. Sylvi Nääsilä ja Sylvi Rimpi muistelivat silloin Suojarinteen alkuvaiheita, ja Viljo Ahonen heti sodan jälkeistä aikaa. Nyt kun talo on 70-vuotias, heidänkin muistonsa elävät enää vain paperilla, samoin Uolevi Ilmosen. Myös Hilkka Auvila on useampaan otteeseen muistellut Suojarinteen alkuaikoja. Hauras side talon rakentajiin on luhankalainen Arvo Kilvensalo, joka nuorena poikasena oli rakennustöistä vastanneen isänsä Nestor Virtasen mukana.
Vapaussota-kansalaissodan jälkeen Rutalahden suojeluskunta (virallisesti Korpilahden ja myöhemmin Leivonmäen Suojeluskunnan Rutalahden kyläosasto) oli kylän valtajärjestö. Kyläosastoon kuului jäseniä koko vanhan Rutalahden alueelta, erityisesti Päiväkunnasta ja Nisulasta. Toiminnan kiintopiste oli aluksi Jussilassa – talvisin tuvassa ja kesäisin navetan vintillä – mutta jo varhain heräsi haave oman talon rakentamisesta. Vihkiäisjuhlien lehtileikkeistä käy ilmi, että kyläosaston oma talo oli koko maassa harvinaisuus. Yhdessä yrittämisestä oli Rutalahdessa jo pitkät perinteet, elihän esimerkiksi oma Maanviljelijäin Osuuskauppa nousun aikaa, ja suojeluskunnassa ja myöhemmin lotissa oli mukana paljon samoja ihmisiä kuin kauppahankkeessakin.
Sylvi Nääsilä muisteli, kuinka talolle mietittiin paikkaa, ja vaikka monet keskushahmoista olivat tiettömän taipaleen takaa Päiväkunnasta ja Ravionkylältä, oma talo haluttiin mahdollisimman keskeiselle paikalle hyvien yhteyksien varrelle. Rutalahden keskusta oli silloin luonnollinen valinta. Kun Auvilan nuori isäntä lupasi suojeluskuntatalolle tontin vanhalta koulunmäeltä, asia ratkesi kerralla. Virallisesti asia vahvistettiin, kun talo oli jo valmis, 24. 9. 1936 päivätyllä lahjakirjalla.
Heti avajaisten jälkeen muisteltiin lehdessä tontin löytymistä ja rakentamisen alkua:
“Aina siitä asti, kun talomme rakennuspaikka viime syksynä lopullisesti määrättiin, on eletty jonkinlaisessa jännityksessä. Tuntui kuin yhteistä kotiamme siinä rakennettaisiin. Ja sitä rakkaammaksi se meille tuli, mitä useampi hirsikerros toisen päälle kohosi. Olihan siinä pilvilinnamme, joka ei ehkä rikki romahtaisikaan, yhteinen kotimme, jota vuosikausia oli suunniteltu ja sen toteuttamista melkein mahdottomana pidetty. Innostus tarttui toisesta toiseen. Missä kaksi toisensa tapasi, siellä oli talomme puheenaiheena. Sen pohjapiirustusta piirrettiin paperossilaatikon kansille, sen hyväksi suoritettiin innolla työtä ja helposti heltisivät kukkaron nauhat. Niinpä voi ymmärtää ilomme ja tyytyväisyytemme, kun juhannuksena ensi kerran seisoimme riveissä tupamme pihamaalla kunniavieraitamme vastaanottamassa…”
Suojeluskuntatalon rakentaminen annettiin urakalla luhankalaisen Nestor Virtasen tehtäväksi. Urakkasummaa ei kukaan enää muista, mutta tarvittavat rahat saatiin kokoon keräyksellä, iltamilla, kesäjuhlilla ja arpajaisilla. Lotat olivat ahkerasti keräämässä rahaa erilaisia tapahtumia järjestämällä ja muonittamalla. Martti Korpilahtikin kantoi kortensa kekoon Suojarinteen rakentamiseksi, hän oli mukana edelliskesän kesäjuhlilla.
Erkki Rautio, Sandra Haken sisarenpoika ja sanomalehtimies, muistelee Lassi Utsjoesta kirjoittamassaan kirjassa: “Rutalahden suojeluskunta vietti tavanmukaisia kesäjuhliaan ja ne pidettiin Jussilan talon pihamaalla ja suuren navetan ylisillä, missä varsinainen ohjelmansuoritus tapahtui. Lassi Utsjoki oli saatu viuluineen houkutelluksi mukaan näihin juhliin ja muistan selvästi, millaiset aplodit hän sai “Tuuliallaan”, Lassi puolestaan ihastui – tämänkin muistan kuin eilisen päivän – kauppias Emil Auvilan tyttärien mainiosti esittämään vitsikkääseen lauluun “Ja jos joku tietäisi….“
Virtasen työhön oltiin tyytyväisiä, sillä sama mies sai uuden osuuskaupparakennuksen urakan, ja hänen kirveensä jälki näkyy myös Auvilan päärakennuksessa ja näkyi Jussilan nyt jo puretussa navetassa. Rahat rakentamiseen kertyivät muistin mukaan aika helposti, koska hanke koettiin hyväksi. Iso apu oli, että hirret saatiin kaikki lahjoituksena. Kukin antoi metsiensä mukaan, mutta varsinkin Auvilasta ja Jussilasta luovutettiin enemmän kuin “laki määräsi”.
“Sitten siellä oli kaks taloa tavallaan, jotka vastas, minkä ansiosta se Suojarinne rakennettiin, Auvila ja Jussila. Se oli aika iso työmaa siihen aikaan. Myö oltiin isän kanssa majotettuna siellä Jussilassa, siellä myllärin rakennuksessa”, Arvo Kilvensalo muistaa. “Auvilassa käytiin syömässä ja päiväkahvilla ja Jussilassakin käytiin. Pyhäks tultiin Luhankaan polkupyörillä.”
Arvo Kilvensalo oli rakennusvaiheen aikaan noin 17-vuotias. Isänsä määräsi hänet pääasiassa muurarin apupojaksi, muurarina oli hänen muistinsa mukaan “Teenruus”, eli Stenroos. Arvon isä Nestor Virtanen oli urakan vastaavana ja töissä oli ainakin Arvon veli Antti Kilvensalo, Matti Räsänen, Väinö Helminen, Onni Jutila – yhteensä neljä viisi miestä. Talkoita ja kylänväen apua tarvittiin myös rakennushommissa.
Auvilan Matti ajoi kaikkea tarvittavaa kylän ainoalla kuorma-autolla, muun muassa sementit Jyväskylästä. Auvilan uuden talon ja Suojarinteen rakentaminen osuivat lähekkäin, niin että kuorma-auton pyörät saivat pyöriä jatkuvasti.
Rakennusajasta 70 vuotta sitten Arvo Kilvensalo kertaa hauskoja tapauksia, jotka nuoren pojan mieleen piirtyivät pysyvästi. “Räsäsen Matti oli nurkalla ja teki. Se teki liian kireet tapit, ja se kokeili ja jytkyttää ja jytkyttää. Helmisen Väinö sano, että katopas Mattiin päin. Se Matti lyö ja lyö ja se oli ilimankin vähän kiukkusella päällä. Ja perkele! Sillon siltä lens ne kirveet ja kaikki sinne alas. Minua huvitti, mutta en uskaltanu nauraa! Isä ol semmoinen hirsimies, niin se laulo, että ´hoppa hiiaa, hoppa hiiaa, hoppa hiiaa`, kun vedettiin hirttä köysissä sinne ylös, siinä pysy sillä tavalla tahissa mukana.”
“Oli kesäkuuma, ja minä en oikein tykänny koko rakennushommista, kun minulla oli maamieskoulu tähtäimessä. Se oli rankkaa hommaa olla muurarin apulaisena, kun kottikärryjä ei ollu sillon käytössä, ja kun ruukkia tehtiin kolomenkertanen satsi ja paareilla vietiin ylös. Se huomas isäkin, että en tykkää, kun sitten lastuja jouvun keräämään. Aattelin, että on tämä nyt häpeällistä, että mestarin poika nyt tällästä! Isä suuttu ja sano, että sinusta ei oo mihkää! Se ol muuten hiljanen mies se isä, ja ite mukana kaikessa.”
Vielä vanhana miehenäkin Arvo Kilvensalo muistaa alakertaan muuratun putkan ja ihmettelee, tokko paikalle koskaan oli käyttöä. Uolevi Ilmonen puolestaan on 1984 Yliopiston haastattelijalle kertonut, että putka oli ahkerassa käytössä: ”Humalaiset vietiin armotta putkaan ja kaikissa tilaisuuksissa, mitä Suojarinteellä järjestettiin, oli ehdottoman hyvä järjestys.” Nisulasta kotoisin ollut Hiekkasen Paavo oli putkan ensimmäinen asiakas, ja sai antaa nimensä koko laitokselle ja vuosikymmeniä se on tunnettu Paavolana. Nykyisin Paavola on varastona.
Viimein talo oli valmis 1936 ja oli vihkiäisten aika. Lehtitiedon mukaan talo olisi noussut vuodessa, mutta Arvo Kilvensalo muistelee, että sitä oltaisiin tehty parisen vuotta. Lehtikuvassa syksyllä 1936 talo on jo saanut punamullan pintaansa. Juhlaan talo koristeltiin koivuin ja köynnöksin. Päivällä oli virallinen avajaisjuhla kutsuvieraille ja illalla jatkettiin juhlaa ja juhannusta kevyemmän ohjelman parissa.
“Iltajuhlaan saapui väkeä läheltä ja kaukaa. Pihamaalle ilmestyi auto toisensa jälkeen ja pyörä pyörän viereen. Olihan talossamme kyllä kuultavaa ja nähtävää, sekä hengelle että ruumiille virkistystä. Juhlasalin kiiltävät tuolirivit täyttyivätkin pian…” , näin uutisoitiin lehdessä juhlien jälkeen.
Kun talo oli valmis ja elämä vakiintui arkisiin uomiinsa, alettiin Suojarinnettä käyttää ahkerasti. Suojeluskunta ja lotat järjestivät omia isänmallishenkisiä koulutus- ja juhlatilaisuuksiaan, mutta alusta lähtien talo oli myös kaikkien muitten käytössä. Vapaussota-kansalaissodan muistot olivat vielä pinnassa – vaikka sota ei Rutalahtea niin kovasti koskettanut kuin monia muita kyliä – että minkäänlaisia puoluepoliittisia tilaisuuksia ei Uolevi Ilmosen mukaan suvaittu.
Suojarinne ehti alkuperäisen isäntänsä käytössä olla vain muutaman vuoden, kun uusi sota alkoi, ja kaikki muuttui. Useina vuosina sotilaitten autoporukka, joka ajoi halkoja Päijänteeseen, oli majoitettuna Suojarinteellä, ja lotat muonittivat heitä. Ida Heinonen on kertonut: “Liityin lottiin 1938 ja olin muonitusjaostossa. Laitettiin tarjoiluja suojeluskunnan tilaisuuksiin. Siinä sotien välissä olin Suojarinteellä muonittamassa, kun sotilaita yöpy siinä.”
Jatkosotaan lähiseudun miehet kokoontuivat Suojarinteelle, osa heistä yöpyi talossa ja heitäkin muonitettiin sen suojissa. Ja niin matka kohti sotatantereita alkoi. Savenahosta kotoisin ollut Eino Lahtonen on kertonut kesäsotaan lähdöstä:” Joukot koottiin Suojarinteelle. Marssille lähdettiin, eikä menty enää Jyväskylään vaan mentiin suoraan Toivakan kautta Lievestuoreelle ja siellä koottiin pataljoona. Tämä liitty JR 48:aan.”
Rutalahden suojeluskunta oli omistanut talon vain kahdeksan vuotta, siitäkin suurimman osan aikaa sota-aikana, kun se joutui yllättäen siitä luopumaan. Rauhanehtojen mukaisesti suojeluskunnat ja lotat oli järjestöinä lopetettava 1944. Suojeluskunnan aktiiveista osa oli vielä sotapalveluksessa, ja päätökset järjestön omaisuudesta oli tehtävä nopeasti. Kylältä ei löydetty mitään ehdot täyttävää järjestöä, ja Suojarinne päätettiin luovuttaa uuden kotipitäjän, Leivonmäen, urheiluseuralle. Virallisestihan Rutalahden suojeluskunta oli silloin Leivonmäen Suojeluskunnan kyläosasto. Voimistelu- ja Urheiluseura Leivonmäen Pyry sai Suojarinteen tontteineen ja irtaimistoineen maksutta omistukseensa 1944. Lahjoituksen käytännön toimet hoiti kaupunginvouti A-Ahlqvist Jyväskylässä ja Leivonmäen Suojeluskunnan valtuuttamana lahjakirjan luovutti paikallispäällikkö Jussi Jääskeläinen ja sen otti Pyryn puolesta vastaan kassanhoitaja Matti Liukkonen. Samassa yhteydessä Pyry sai myös nykyisen Leivonmäen urheilukentän alueen.
“Luovutus oli kylässä surun päivä. Se oli niin tuskallista, koska jokainen oli tehnyt paljon talkootyötä, ja yhdessä oli kerätty rahaa. Suojarinne oli kuin yhteinen koti. Se oli niin raskasta, ettei siitä jaksettu edes puhua”, näin Sylvi Nääsilä muisteli. Hän itse oli aktiivisesti mukana lotissa kylällä ja viisi vuotta rintamalla. “Kaikki tavarat ja paperit hävitettiin ja koko talo tyhjennettiin. Lottien leimalliset astiat jaettiin ja minäkin sain niistä kupeista kaksi paria, kun Konkolan Elna säästi, kun olin niin paljon mukana. Oli niin suuri pelko, että lähettävät Siperiaan, että kaikki arkistotkin hävitettiin.”
Myös Sylvi Rimpi kertasi, miten raskasta oli luovuttaa talo vieraille. “Sodan kauhuista oli selvitty ja oli katkeraa luovuttaa oma talo, se oli kaikkien yhteinen talo. Ja vielä myöhemmin oli edessä uusi koettelemus, kun jouduttiin kalliit lunnaat maksamaan, että saatiin talo takasin kyläläisille.”
Pelko mahdollisista seuraamuksista ja toiminnan yhdistämisestä lakkautettuun suojeluskuntaan eli vielä pitkään. Anja Pailio kertoo – nyt jo hauskalta tuntuvan tapauksen – joka aikanaan oli kaikkea muuta kuin huvittava:
”Tästä Suojarinteen nimestä keskusteltiin vielä 1952 syksyllä. Pimeessä keskusteltiin; oli Oiva Soila, puheenjohtaja, ja minä olin sihteerinä nuorisoseurassa, sitten oli hevosystäväinseuran miehiä, oli Matti Auvila ja opettaja Ihalainen ainakin. Istuttiin pimeässä nuorisoseuran näyttämöllä. Siellä nämä miehet keskusteli siitä nimestä, että voidaanko sitä käyttää, ja miettivät seurauksia. Jännä, että miksi siellä oltiin pimeässä. Vielä 1986, kun oli juhlat, minä mietin, että voinko, kun on entinen suojeluskuntatalo, niin että voiko sitä nimeä käyttää. Se oli vakava asia.”
Kun pahimmasta järkytyksestä talon menetyksen takia oli päästy, alettiin miettiä keinoja sen saamiseksi takaisin kyläläisille. 1940-luvun lopulla, kun kaikenlainen yrittäminen kukoisti seutukunnalla, alkoi kiertää huhu, että Suojarinteelle oltaisiin ottamassa yrittäjää, joka aukaisisi talon päätyyn isot ovet ja ottaisi salin yrityskäyttöön. Silloin rutalahtelaisten veri viimein kuohahti: Matti Auvila, joka oli jo luovutusta pitänyt liian hätiköitynä, oli etunenässä ajamassa asiaa.
Nähtävästi seuran tärkeimmäksi tavoitteeksi tuli talon saaminen takaisin.
Hevosystäväinseuran toiminta alkoi samoihin aikoihin olla parhaassa nousussa, ja erityisesti Päiväkunnan isännät toimivat voimakkaasti sen kautta. Molemmissa järjestöissä aktiiveja olivat samat ihmiset kuin olivat olleet lakkautetuissa järjestöissä.
Rutalahden nuorisoseura ja Rutalahden Hevosystäväinseura ostivat Suojarinteen 7. helmikuuta 1951 päivätyllä kauppakirjalla takaisin Rutalahteen. Hevosystävät olivat valtuuttaneet Matti A. Auvilan allekirjoittamaan kauppakirjan, ja nuorisoseura Oiva Soilan ja Heikki Toivakan. Kauppasumma oli miljoona markkaa ja lisäksi kauppaan kuului ehtoja Pyryn kiinnelainasta. Vielä samana vuonna irtaimisto ostettiin sen lisäksi 75 000 markalla. Vain muutamaa vuotta aiemmin kalusteet oli itse saatu Muuramen kalusteelta lahjoituksena!
Aluksi sopimus oli, että Hevosystäväinseuran osuus oli kiinteistöstä ja irtaimistosta 80% ja nuorisoseuran 20%, ja vuokra- ja muut kulut jakautuivat sen mukaan. Tammikuussa 1956 sopimusta muutettiin niin, että Hevosystäväinseuralle jäi 45 % ja nuorisoseuralle tuli 55%. Taloa hoitamaan valittiin kolmejäseninen talotoimikunta, jossa pysyväisjäsenenä Matti Auvila ja yksi jäsen kummastakin seurasta. Samassa yhteydessä järjestöt sopivat: “Jos kumpikin seura lakkaa, muodostuu kiinteistö säätiöksi kannattamaan Rutalahden kulttuuri- ja liikuntaperinteitä toimintansa lopettaneitten seurojen jäsenten johdolla.” Haluttiin varmistaa, että omistus säilyy Rutalahdessa. Sopimuksen varmensivat allekirjoituksillaan Matti A. Auvila ja Yrjö Ahonen hevosystäväinseurasta ja Simo-Pekka Riipinen ja Anja Konkola (Pailio) nuorisoseurasta.
Vaikka oma talo oli kalliilla ostettu takaisin, panostus kannatti, sillä 1950-luvulla se oli erittäin vilkkaassa käytössä: nuorisoseura piti iltamia, esitettiin itse näytelmiä, muualta kävi näyttelijöitä, tanssittiin ja tanhuttiin – ja tanssittiin myös monet häät. Oli marttojen ompelukursseja, hevosystäväinseura näytti elokuvia vähintään kerran viikossa ja piti maakunnan kuulut “Hevosmiesten tanssit” ravien päätteeksi, Osuuskauppajuhlat kokosivat väkeä koko toiminta-alueelta. Talo kuhisi toimintaa, ja aina 1960-luvulle oma talonmies huolehti pihasta, siivouksesta ja lämmityksestä ja asui perheineen päätyhuoneissa. Talkoilla puuhatun urheilukentän valmistuminen lisäsi entisestään käyttöä.
Hevosystäväinseura sinnitteli velkojen kanssa 1960-luvulle saakka, ja piti useammat tukkitalkoot ja keräyksen niistä selvitäkseen. Vuonna 1968 se möi lopunkin osuutensa Suojarinteestä nimellisellä 5000 markan hinnalla Rutalahden nuorisoseuralle, josta silloin tuli talon ainut isäntä.
Eija Huikko (Viljanen) muisteli 1996 Suojarinteen 60-vuotisjuhlassa, kuinka hänet taloudellisessa kriisitilanteessa 1960-luvun lopulla, kun Suojarinnettä uusimatta jääneen kiinnelainan takia uhkasi pakkohuutokauppa, valittiin seuran puheenjohtajaksi. Alaikäisenä hän ei edes olisi ollut siihen sovelias, mutta Pirisen Erkin “holhouksessa” hän pystyi tehtävän hoitamaan. “Pankki kiristi velkaa maksettavaksi ja nuorisoseura oli konkurssin partaalla. Jotenkin Erkin avulla siitä selvittiin, eikä talo mennyt pankille, eikä sitä tarvinnut myydä yrityskäyttöön, jota sitäkin jo suunniteltiin.” Oman hankaluutensa aiheutti se, että televisio oli naulinnut rutalahtelaiset, kuten kaikki muutkin, television ääreen, eikä yhteisiin hankkeisiin ollut tekijöitä kuten ennen.
Anja Pailiokin muistaa kriisin hyvin: ”Kyläläiset kutsuttiin kokoukseen Suojarinteelle ja sitten kaikki vähän mietti ja empi, ja keskusseuran toiminnanjohtaja hyppäs pöydälle ja sano, että ”eiköhän säilytetä tämä talo”. Sitten melkein kuin napsahdus kuului aivoissa: kaikki sanoi, että joo, ja mitäs ensimmäiseksi tehdään… Se oli huhtikuun loppua ja päätettiin että kylällä ei tehdä simaa sinä vappuna. Pykäläisen Olli teki koululla simaa, ja niillä oli semmonen pakettiauto, niin ne vappuna kulkivat talosta taloon, ja jokainen osti nuorisoseuralta simaa. Sitten pidettiin amerikkalainen huutokauppa. Siitä se lähti, vaikka lopulta selvisi, että pankki olikin tehnyt virheen, kun ei ollut ilmoittanut Pyryn aikanaan hakeman kiinnelainan uusimisesta.”
Vielä 1976 kun Kalevi Puttonen tuli nuorisoseuran johtoon, Suojarinteen takia seuran taloudellinen tilanne oli huono. Lisäksi talo oli jo remontin tarpeessa, että se vastaisi sen ajan vaatimuksia. Ensimmäinen suuri remontti Suojarinteellä tehtiin 1982. Remontin kustannusarvio oli 80 000 markkaa. Opetusministeriöltä saatiin 24 000 markkaa,ja kuntakin avusti pienemmällä summalla, ja taas kerran kaadettiin tukkipuita Suojarinteen hyväksi. Lainaa jouduttiin ottamaan vielä 20 000 markkaa. “Perusrakenteiltaanhan Suojarinne oli edelleen kunnossa, niin kuin vankka hirsirakennus vain voi olla, mutta se kaipasi ensisijaisesti ajanmukaistamista. Ihmiset olivat taas valmiita talkootyöhön ja siitä se nousu lähti.”, Kalevi Puttonen kertoo isosta urakasta. Remontissa rakennettiin sisävessat, näyttämö uudestaan puretun tilalle, keittiö kalustettiin, lipunmyyntikopit tehtiin eteiseen. Talo tarvitsi uuden kaivon ja likakaivot ja lämmitysjärjestelmä muutettiin öljykäyttöiseksi, mutta onneksi kaikkia pystyuuneja ei purettu.
Kun remontti oli saatu päätökseen, alkoi uusi innokkaampi talon käyttö. Joutsan Seudussa uutisoitiin remonttijuhlien jälkeen: “Olisipa joku keksinyt tuoda tuoleja lahjaksi, yleisöä oli 150 ja vain puolelle riitti istumapaikkoja.”
Vasta 1987 saatiin loppu lainasta, 12 000 markkaa, maksettua pankille. “Vasta sitten pystyttiin miettimään muuta toimintaa, kun oli saatu lainat pois ja Suojarinne kuntoon”, Kalevi Puttonen muistelee tiukkoja aikoja.
Tällä hetkellä Suojarinteen piha-alue on ahkerassa urheilukäytössä kesät talvet ja sisällä talossa vietetään monen sortin juhlia häistä hirvipeijaisiin ja merkkipäivistä joululauluiltoihin. Perinnepiiri pyörii kuin luonnostaan sen vanhojen seinien suojissa ja näytelmäpiiri hioo esitystään kesän koitoksia varten. Koulun juhlat tai metsämiesten koirakokeet luontuvat sinne yhtä lailla kuin myyjäiset tai eläkeläisten tanssit. Perinteeksi ovat Suojarinteen kentällä muodostuneet myös kyläkisat kesällä ja laskiaistempaus talvella.
Viime vuosilta muistetaan kaksi paljon julkisuutta saanutta näyttelyä, ensin Lahja Paussun ”Maalauksia kotiseudulta” ja juhlavuoden kunniaksi järjestetty Erkki Verkkosen, Hannu Verkkosen ja Pertti Pasasen, sekä Aleksi Liiaksen ”Rutalahti sydämessäni” -näyttely, joka sisälsi valokuvia ja maalauksia kylästä.
Silloin tällöin Suojarinteen salkoon nousee Suomenlippu sen merkiksi, että joku kyläläisistä viettää siellä merkkipäiväänsä.
Vuonna 2006 kun Suojarinne täyttää 70 vuotta, se on paremmassa kunnossa kuin koskaan ennen. Entisajan rohkeitten kyläläisten, monien vuosikymmenten aikana Suojarinteen hyväksi töitä tehneitten ja tänä päivänä samaa työtä jatkavien ihmisten ansiosta meillä kaikilla on mahdollisuus käyttää Suojarinnettä harrastus- ja juhlatalona. Yksityisesti ja yhteisesti.
Leila Backman
Suojarinteellä riittää töitä – viimeisen 10 vuoden remontit
V.1996 : Ikkunat kunnostettiin museoviraston ohjeiden mukaan. Talon päätykolmiot uusittiin ja maalattiin keltamullalla. Pauli Mäkelä rivesi hirsiseinät. Massattiin vuotavaa kattoa (4270 mk). Hankittiin uudet pariovet (3.220 mk).Välipohja eristettiin (eristeet 4.200 mk). Keski-Suomen Ympäristökeskus tuki hanketta maksamalla työntekijöitten palkkoja. Sisäkattoa paikkailtiin salista ja eteisestä, työ tehtiin talkoilla Kivisuon Erämiesten kanssa.
Opetusministeriöltä saatiin avustusta 20.000 mk.
1997 Keittiö remontoitiin ja kaapit uusittiin ( Seppo Kauppinen 10.880 mk kaapit), lattia kunnostettiin, hankittiin uusi laitosastianpesukone ( Metos 12.599 mk) ja vesivaraaja. Keski-Suomen Ympäristökeskuksen väki maalasi Suojarinteen Uula-tuotteen punamultamaalilla. Opetusministeriöltä saatiin avustusta 25.000 mk.
1998 Piharemontti: rinnettä loivennettiin, keittiön ovelle tehtiin tie, pihaa tasoitettiin ja levennettiin, mursketta ajettiin ajoväylille, asennettiin ulkovalot ja siirrettiin lipputankoa. Pääurakoitsijana oli maarakennus Pekka Tietäväinen Oy. Myöhemmin syksyllä rinteeseen kylvettiin ketokukkien siemeniä ( siemenet maksoivat yli 300 mk).
Perennapenkki uusittiin. Piharemontti maksoi kaikkineen 58.000 mk. Opetusministeriöltä saatiin avustusta 30.000 mk.
Myös jääkiekkokaukalo tehtiin 1998. Kaukalon rahoitus oli POMO- hankkeesta, Leivonmäen kunta maksoi laidat, työ tehtiin talkootyönä.
V.1999 Suojarinteen keittiön lattia remontoitiin vesivahingon jäljiltä.
Kulmahuoneesta tehtiin apukeittiö. Työn tekivät Teuvo Lappalainen ja Tapio Vainiomäki.
2000 Suojarinteen uusi ruskea tiilikuvioinen peltikatto asennettiin vanhan peltikaton päälle. Työn tekivät Ilkka Lindholm ja Tapio Vainiomäki lukuisten talkootyöntekijöiden avustamina. Katon materiaalikustannukset yhteensä 25.848 mk.
2001 Suojarinteen salin lattia kitattiin ja hiottiin (4511,50 mk). Lattian lakkasivat Ilkka Lindholm ja Martin Liljeström talkootyönä.
Hankittiin uusia astioita.
2003 Ajoluiskan loivennus keittiön ovelle ( I. Makkonen 232 e). Suojarinteen verannan kattoa jatkettiin rappusten päälle. ( 1020 e) . Työn teki Ilkka Lindholm.
Myös keittiön rappuset uusittiin.
2004 Hankittiin uusi pienoistraktori jääkiekkokaukalon huoltotöihin. Traktoria käytetään kesällä nurmikkoalueiden kunnossapitoon. Kustannukset ( n. 7.000 e) saatiin uudesta hankeavustuksesta.
2005 Suojarinteen salin vanha pystyuuni purettiin talkootyönä, ( Samuli Huikko, Eero Ikonen, Ilkka Lindholm, Tapio Vainiomäki) Uusi samanmallinen pystyuuni muurattiin tilalle ( 3450 euroa), nuorisoseurasta avustajina talkootyöntekijät Esko Keskinen ja Tapio Vainiomäki.
Piha asfaltoitiin, pääurakoitsijana Maarakennus Pekka Tietäväinen Oy. Asfaltoinnin kokonaiskustannukset 9565,78 e. Asfaltin avajaiset syysmarkkinoilla 1.10.2005.
Koripalloteline hankittiin myös hankerahoilla, ensimmäinen kansainvälinen koristurnaus oli 25.5.2006.
2014 Suojarinteen laajennusosa valmistui.
Annikki Lehto ja Pirjo Onnela