”Matkalla muistojen maahan…”
Tällä hetkellä minulla siis on 200 merkattua pyyheliinapeittoa. Niistä 80 on näytteillä varsinaisessa näyttelyssä. Omaan pyyheliinatelineeseen vaihdan peitteen mielialan ja vuodenkierron mukaan, näitä peittoja on yhteensä parikymmentä, osa niistä on esillä tuossa näyttelyssä. Muutamalla peitteellä on kuitenkin henkilökohtaisesti minulle niin iso merkitys, että haluan ne näin näyttelyn ulkopuolella esitellä teille, jotka haluatte niitä vilkaista. Eivät ne ole kauneimpia, hinnaltaan arvokkaimpia, tai edes parhaiten tehtyjä. Ei suinkaan. Mutta niihin kaikkiin liittyy muistoja oman elämäni varrelta; ne myös tuovat terveisiä tuonilamisiin siirtyneiltä. Lisäksi poimin muutamia monogrammeja, ne kun ovat minusta pieniä taideteoksia ja ovat kovasti alkaneet kutkuttaa mielikuvitustani.
Tästä peitteestä se kaikki alkoi reilut 50 vuotta sitten! Mummulan matonkudesäkissä silmäni osuivat kauniisti kiiltäviin kirjontoihin. Sitä, kuka noitten kirjainten LK taakse kätkeytyy, en tiedä. Vaikka peitto oli kokoelmani ensimmäinen, varsinaisesti aloin kerätä peitteitä noin neljännesvuosisata myöhemmin… Ja ensimmäinen oma merkkaamani peite on tuolta samalta kesältä (…ja ainut ja siksi myös taitaa jäädä!). En ole missään nähnyt vastaavaa aihetta, äidillä se oli voipaperille piirrettynä ja kopioin sen kalkkeeripaperin läpi lakanakankaalle. Muistan, kuinka kangas oli tiukkaa ja vaikea kirjoa, äiti opetti pistoja sitä mukaa, kun työ eteni. Muistan myös, että vaatimalla vaadin, että pitsi piti saada rypytettyä alalaitaan.
Äidillä oli kolme pyyheliinapeitettä, joita hän vaihtoi telineeseen. Niistä yksi on alkuperäisenä kokoelmassani, ja toisen, kukkaistytön, äiti on myöhemmin merkannut vanhan mallin mukaan uudelleen. Kolmas on vielä kadoksissa. Nyt jo ohuen ohueksi hiutunut ”Saippuakupla” erityisesti palauttaa monia muistoja; Lyyti-mummulla (Lyydia Nöjd) myös oli sama malli, ja hän teki tästä peitteestä tuvan sänkyyn tyynyliinan.
Karjalaisjuurinen toinen mummoni Anna Pakkanen on tämän peitteen laskujeni mukaan kirjonut reilut sata vuotta sitten Sortavalassa. Reunaan mummo on tehnyt muurahaisenpolkua, ei mikään helppo juttu näin ohueen ja tiheään kankaaseen. Peite on alkujaan tehty tietyn komuutin päälle, mutta minä olen aina pitänyt sitä pyyheliinapeittona, näin sille tulee oikeaa käyttöä, eikä se vain pölyynny kaapin kätköissä.(alla)
Tasan viikko ”Hyvin pyyhkii”-näyttelyn avaamisen jälkeen sain vielä yhden pyyheliinapeitteen, joka ehdottomasti kuuluu ”omieni” joukkoon; isäni sisko Toini Kumpulainen antoi nuorena kirjomansa peitteen (1950-luvun loppupuolella), eikä samanlaista tyttöä vielä kokoelmassani ollutkaan. Erityisen arvokas peitto on minulle sen takia, että Anna-mummoni on heti sotien jälkeen, kun kaikesta vielä oli pula, itse kasvattanut pellavat ja valmistellut ne kehrättäviksi langaksi. Luultavasti mummo on myös pääosin kutonut kankaan, ehkä joku talon muistakin naisista on sitä paukuttanut. Kankaasta riitti lakanoihin ja tyynyliinoihin ja monenlaisiin pöytäliinoihin. Sen tätini myös muistaa, että pellavapelto oli Ruokepuolisen rannalla, ja se oli varmaan viimeinen kerta, kun pellavaa itse kasvatettiin. Pohja on siis itse kasvatettua ja kudottua pellavaa, ja ainakin köynnöksen kukat sillaa, ne loistavat kauniisti, kun valo taittaa niihin.
Toisen peitteen tätini muistelee merkanneensa Vesangan kansakoulussa yläluokilla. Ompelu ei kuulemma ollut ollenkaan hänen juttunsa, mutta merkkauksessa hän sitten olikin haka: tämän peitteen lisäksi niiltä ajoilta on tallella ainakin kolme merkattua liinaa. Peitteen pohjakangas on lakanakangasta. Olisikohan äitini saanut omaan peitteeseensä tädiltäni mallin, tyttö on kovin samannäköinen kuin pari peitettä ylempänä oleva äitini tekemä? Toini on selvästi napannut yläpaltteeseen jostain ihan muualta kukkaoksan.
xxxxxxx
Anoppini Aino Sillanpää oli myös nuorena tehnyt peitteitä, mutta niitä ei enää ollut tallella. Jokunen voipaperille piirretty malli löytyi, ja niistä hän kirjoi meille lahjaksi muunmuassa tämän lintuja ruokkivan tytön. Mallia on nykyäänkin myynnissä, ja kokoelmaani kuuluu pari muutakin versiota samasta tytöstä. Toinen malli, jossa on ruusuja hämähäkinverkossa, on myös anopin peruja. Hän muisteli usein tätä mallia: ”Niin kaunista ei toista löydy!” Hän koetti sitä etsiskellä ystäviltäänkin, mutta turhaan. Kun sitten selvin hänen lankalaatikoitaan, yhden pohjalta löytyi rypistynyt paperinpala, jossa malli oli! Äitini Anja Pakkanen sen lopulta kirjoi. Näin tämä peite on muistona sekä äidistä että anopista.
Kesän 2016 aikana kokoelmani on taas karttunut yhdellätoista peitteellä. Muutaman, joissa on uusi aihe, olen ostanut leivonmäkeläiseltä Romppa ja Ruusa – kirpputorilta tai HuutoNetin huutokaupasta. Joitakin olen myös saanut ystäviltä lahjaksi, näistä haluan esitellä kaksi, ne pääsevät ehdottomasti ”Omat peitteet”-ryhmään, josta vaihdan keittiöni pyyheliinatelineeseen uuden peitteen.
Jo keväällä sain toivakkalaiselta ystävältäni Helena Kapaselta kolme pyyheliinapeitettä lahjaksi, kaksi peitteitten aiheista oli uusia ja kolmaskin eri tavalla merkattu kuin se, jonka jo kuului kokoelmaani. Helena oli saanut peitteet Kivijärvellä asuneelta äidiltään Saimi Hautaselta jo vuosia sitten, mutta kun ei pyyhetelineelle löytynyt sopivaa paikkaa, minä sain peitteet kokoelmaani. ”Pääsevätpähän hyvvään kottiin…” Tämä narsissipeite pääsee nyt aina keväisin meidän telineeseen. Peite on merkattu muliini- ja helmilangoilla lakanakankaalle ja siinä on helmassa ja yläpaltteessa pitsi. Sitä Helena ei enää muista, oliko peite äidin vai ehkä tädin merkkaama. Tätäkään aihetta ei siis ole minulla toista kokoelmassani.
Koko ajan, kun olen kerännyt peitteitä, olen toivonut saavani edes yhden peitteen, joka olisi Rutalahdesta. Varmasti täälläkin on vaihdettu malleja ja samantyyppiset peitteet ovat koristaneet tupia. Minkähänlaisia ne ovat olleet? Tämä unikkopeite on ensimmäinen – vaikka sekään ei varsinaisesti ole rutalahtelainen. Yhtenä kesäiltana kuistillamme kopisi joku kuin joulupukki: ja todellinen joulupukkihan siellä olikin, sillä ystävälläni Ritva Auvilalla oli käärössä kolme peitettä, joista hän lupasi minun saavan valita yhden! Hän oli vasta kuullut, että kerään niitä; siis oma vikani, kun itsekseni haaveilen rutalahtelaisesta peitteestä…
No, sehän oli heti selvää, minkä valitsen, vaikka kaikki olivat kauniita. Unikkopeitteen tietysti, koska kerään unikkoaihetta muutenkin, ja tämä peite on todellinen helmi: pohjakangas on itse kudottu, mahdollisesti pellavakin itse kasvatettu ja merkkaus on todella hyvin ja siististi tehty. Mallikin on uusi ja erilainen. Ritva on jo pikkutyttönä saanut peitteen Tammijärvellä Aili Nevalaiselta, ja kuin ihmeen kaupalla peitteessä on vuosikymmenet säilynyt tallella pieni paperilappu, jossa lukee Helga Ekholm, 6. luokka. Nähtävästi hän on sen tehnyt ja jopas on ollut taitava tyttö! Nyt nostan ”unikot” esiin keräilylaatikoista aina, kun ne kukkivat puutarhassakin.
Helenalle ja Ritvalle lämpimät kiitokset!
Kesällä löysin Leivonmäen Romppa ja Ruusa -kirpputorilta toisenkin peitteen, jolla on yhtymäkohtia Rutalahteen, vaikka yllätyksekseni sitäkään ei ole täällä merkattu. Aihe on aivan uusi ja nähtävästi peite on ollut kovassa käytössä aikanaan, koska kangas on hiutunut ja siinä on pari reikääkin.
Mirjam Halttunen on ehtinyt omistaa oravapeitteen jo yli 25 vuotta, hän sai sen äitinsä peruja. ”Se on äitin siskon Maija Härmän merkkaama, ehkä jo 80-90 vuotta sitten. Täti ol sairaanhoitaja ja työssä Kivelän sairaalassa Helsingissä. Hän ol kova kästyöihmine. Häneltä äit ensin sai peitteen ja sitten se tul mulle. Se on aina ollu liian suur minun käyttöön, vaikka muuten olisin siitä tykänny.”
Mekin olemme mukana…
