Uljas Halttusen muisteloita Rutalahdesta 1950-luvulta
”Aloitin koululla käynnin syyskuussa 1955 Mannisen Aaton määräyksestä. Olin 9v, oli kuulemma koulupakko, nätisti sanottuna oppivelvollisuus. Äiti kertoi että hän lähti viemään esikoista Tunturilla Rutalahteen. Tammenmyllyn postilaatikolla tapasi Viskarin Rainerin, alkoi helvatanmoinen kilpa-ajo koululle. Äiti Tunturilla ja minä tarakalla, Raineri johti Luokkimäkeen asti. Ketjut hyppäsi rattailta Rainerin uudelta Jupiterilta. Kylläkai se koululla käynti siitä alkoi…
Koulumatka oli vaan pirun pitkä, mitä 10km. Laitettiin kortteeriin keskus-Helgan yläkertaan. Pohjan vanhin poika oli vuokralla siellä vaimonsa kanssa joka oli raskaana. Opin pahantekoihin Salmisten poikien opastamana, grammarin levyjä rikottiin. Ei päästy edes autovarkaisiin, pari Popedaa ja Willys, revi siitä. Pohjan Einolla oli Austin-merkkinen kuorma-auto jolla hän ja Kollanin Olavi ajoivat puutavaraa. Tulihan kylmä talvi, siellä vetosessa vinttikomerossa ei tarjennut meikäläinenkään. Äiti myöhästyttyään Jyväskylän linja-autosta joutui yöpymään seillä jääalkovissa. Asuminen siellä loppui lyhyeen, siirrettiin Haapajoelle. Talvi jatkui , lunta oli ja tuli ja keväämmällä isä vei minua hevosreessä Rutalahteen Lehtolan kautta, se oli lyhin reitti kun Syysjärvi oli jäässä. Pukan kohdalla mökin Eino pysäytti meidät, sanoi että on alkanut lakko , mikä ihmeen lakko… Isä varmaan tajusi, ruunakin helpottui kun pääsi takaisin omille jäljilleen kohti Syysniemeä. Ei se keskuksella majailu niin huonoa ollut, Lehtolan Hellä oli ensimmäinen jota pussasin ja Hussin Tuomon kanssa tutustuimme Rutajoen rantoihin. Mutta ei ollut hyväksi kuunnella kylmässä kopperossa, Jumala älä vie meiltä Seijaa. En tiedä miten siinä sitten kävi,vissiin hyvin.
Talvella -57 olin maanantain poissa koulusta, isä ei kerennyt Rutalahteen , oli muita tärkeämpiä keikkoja. Tiistai aamuna Wihinen kyselee poissaolon syytä, mistä minä sellaista tietäisin . Serkku Pirjo oli vähän viisaampi, sanoi että sille oli tullut sisko. Oikeassa oli se. Hän on Liisa. Ei se mitään herkkua ollut olo Haapajoellakaan, serkut aina kiusasi. Oli kylmä siinä hatarassa hirsitalossa, sain jopa täitä päähäni ja aina oli nälkä. Kerran viikolla äiti toi evästä, oli ostanut Osuuskaupasta oikein appelsiiniä. Alpo yritti vähän juksata, äiti ne osti. Yhtenä aamuna pirtin kello näytti kahdeksaa ja minulle tuli kiire kouluun, keittäjä-lämmittäjä avasi luokan oven. Pääsin lämmittelemään luokkaan ja luokan kello näytti vajaata kahdeksaa, koulutyö alkoi noin yhdeksältä.
Illalla oli Pohjan pojilla hauskaa, voi luoja mikä räkätys. Naiset teki navettatyöt, Aarne, Arvo ja Alpo soittelivat. No tulihan siitä Alposta oikein kaksinkertainen hanurimestari. Muistan kun Leivonmäen puukirkko paloi, oli kirkas pakkasilta, helmikuu 1958. Olimme katselleet Sputnikkia ja Anja lauloi alla venäläisen kuun. Yöllä heräsimme puhelimen helvatanmoiseen meteliin, Hilma kertoi kirkko palaa. Kyllä ne loimut näkyi Rutalahdessa ainakin Haapajoella, siitä kirkon palosta tulikin puheenaihe moniksi vuosiksi. Mitä tulee opettajiin, niin Irja (=Rautio) oli sympaattinen, ehkä vähän liiankin hiljainen. Vika oli meissä, kun Irja tuli luokkaan oltiin hiljaa, eväspaperikaan ei hiiskahtanut. Syksyisin toistui retki Isollevuorelle , näkkileivät ja pullo punasta mitälie Kemppaisen kaupasta. Se oli alkua tälle elämän kiipeilytelineelle . ”
Uljas Halttunen, Nastola
Penttisen Ville muistelee 1950-luvun Rutalahtea:
”Kesällä juhannusjuhlat olivat kylän kohokohdat, juhlat olivat Rutasen rannassa, siellä oli sen ajan huippuesiintyjiä, tanssipaikkana oli puottolaituri, sekä halkoroomun kansi. Päiväkunnan tien varressa oli pelitelttoja sekä merenneito pudotusallas, vanhat ukot harrasti pudottamista mielellään, oli hauskaa kun kirkuva tyttö putosi vesialtaaseen, kansaa oli valtavasti liikkeellä. Vaatimukset kasvoivat juhlien annin myötä, pikkuhiljaa juhannusjuhlat pienenivät paikkakunnalla.
Rutalahtihan oli viisikymmenluvun loppupuolella virkeä solmukohta puutavaran ajossa, oli hyvät pudotuskohteet molemmilla puolilla Päijänteen lahtea. Kuorma-autoja oli valtavat määrät, liikenteellisesti Rutalahti oli vilkkaimpia kohteita seutukunnalla.
50-luvun alkupuolella elokuvaesitykset yleistyivät Rutalahdessa. Ensimmäiset elokuvat Rutalahdessa kävin Työväentalolla, joskus 53-54 aikoihin. Suojarinteellä oli jos jonkinmoista esiintyjää, oli voimamiehiä, tulennielijöitä, hanuriesiintyjiä. Yksi oli taiteilijapari Paul Norbek ja sisarensa Maire Norbek, jotka esittivät hanurimusiikkia. Olihan niitä kuuluisuuksia seudulla useita, Leivonmäen urheilutalolla muistan kun Vili Vesterinen esiintyi Veikko Ahvenaisen kanssa. Vilillä oli viimeisiä esiintymisiä, onnistuihan se kaverin kanssa yhteissoittona.
Lavakulttuuri eli kukoistuksen aikaa 50 luvun loppupuolella, Rutalahden tanssilava oli uimarannan tien varressa. Nisulan tanssilava oli myös suosittu nuorison keskuudessa. Toivakassa oli Huikon lava, siellä matkat suoritettiin linja-autolla, jotka kuljettivat tanssikansaa niin Joutsaan, Leivonmäelle kuin Vaajakoskelle. Koivurannan suurlava oli suosittu, se sijaitsi Vaajakosken ja Jyskän välimaastossa, Jyväsjärven rannalla. Kivisuolta oli linja-autokuljetukset tanssipaikoille mennen tullen. Esiintyjinä oli mm. Olavi Virta, Laila Kinnunen, ja sen aikuiset iskelmätähdet. Tanssimatkat tehtiin usein porukalla takseja käyttäen, yleisimmin taksina oli Purolaisen taksi (=Aulis Lehtola). Se oli siitä suosittu taksikuski, oli ilta tai aamuyö, niin aina Purolaisen Aulis oli valmis kuljettamaan meitä. Eikä aina ollut rahaa maksaa kyytiä, maksat sitten kun saat rahaa. Purolaisen talossa asusti ja piti vastaanottoa tohtori Wihinen, kun kävi vastaanotolla, tuoksui aina vahva sikarin tuoksu.
Kolmikunnan kaupassa oli vilkas toiminta. Muistan kun johtaja Naskali oli erittäin kunnioitettavan näköinen henkilö, kulki kaupassa jututtamassa asiakkaita. Varastonhoitajana 50 luvulla toimi Sergei Hotia, hän oli laihahko pitkänhuiskea mies, pillilubi suun pielessä, Mäkisen Topi oli autokuskina. Kaupasta tuli mieleen se kun ostokortteja aina leikattiin määrättyjä ostoksia tehdessä, tiskin takana oli kahvimylly, missä jauhettiin papukahvit asiakkaalle. Oli omanlainen tunnelma sen ajan kaupoissa.
Oman värinsä antoivat kuorma-autot, jotka ajoivat halkoja roomuihin. Helsingin kaupungin polttopuukirjaimet olivat autojen kyljissä, HKPP. Olihan niitä halkokuljetuksia muillakin. Rutasen rannassa lankkuja pitkin kuskasivat miehet yksipyöräisillä kärryillä puutavara roomuihin. Oli se aina ihmettelyn aihe kuinka se kuorma pysyi pystyssä. Nisulan puolella oli myös isoja halkovarastoja, mitkä kuormattiin samalla tavalla.
Kaiken kaikkiaan Rutalahti oli mukava paikka asustella, saihan siellä nuoruusajan vietettyä, on vieläkin juuret paikkakunnalla, joka kesä tulee vietettyä siellä, vaikkakin ei tänä päivänä paljon tunne asukkaita, on kuitenkin kuin kotiin olisi tullut.
Hyvää jatkoa vireälle kylälle!”
Penttisen Ville (marraskuu 2010)
P.S. Lue Villen koulumuisteluita tästä.
Monesti kysytään, miksi luonnonkauniilla kylällä on niin erikoinen nimi kuin ”Rutalahti”
Rutalahden kyläkirjassa maintaan, että professori Seppo Suvannon mielestä nimi juontaa juurensa eräaikaan:
”Nimen Rutalahti arvellaan tulleen Sääksmäen Rutalasta. Rutalahti kuului erämaaluetteloidensa perusteella Sääksmäen Rutalan Rutaisten erämaihin.” (Rutalahden kyläkirjassa enemmän sivulla 12.)
Jyväskyläläinen metsänhoitaja ja historinaharrastaja Ilmari Kosonen on tullut toisenlaiseen loppupäätelmään nimen vaiheista. Ohessa hänen tutkimustensa tulosta:
Rutalahti onkin Rautalahti
Mistä Rutalahti sai nimen Rutalahti? Saiko se nimensä siitä, että Päijänteen lahdenpohjukka oli liejuinen lahti ? Siitäkö, että samean veden Rutajärvestä tuli liejuista vettä kasvinjätteineen ja turvehumuksineen ja sitä sakkautui lahden pohjaan? Tällaisesta liejusta ei lahden eikä järven nimessä ole ollenkaan kysymys, vaan ruta tarkoittaa aivan muuta. Muinaista sanastoa tutkineet ovat löytäneet aivan toisen selityksen, joka on tavallaan yllättäväkin. Sana ruta tarkoittaakin tuossa järven ja lahden nimessä ’rautamalmia’. Rautamalmin yksi nimitys oli nimittäin ruda balttiasukkaiden kielessä. Heitä tuli noin 2.500 vuotta sitten Suomeen Veikselin suulta ja he perustivat tänne rautakauden. Ja he etsivät matalia järviä, johon tuota järvimalmia oli kertynyt. Etsittiin hölmää- joka sana sekin on balttien tuomaa kieltä. Ja tuon järvimalmin nimi oli kaiken lisäksi vielä nauk eli liettuan kielessä nauge. Ja sekin sana on Rutajärven rannalla Nauklahden talon ja lahdenkin nimenä. Ja on vielä erikseen Nelostien takaisen Naukjärven nimenä. Muinais-Sysmä ja sen osana Rutajärvi olivatkin ensimmäisiä tällaisen teollisuustoiminnan paikkoja täällä maakunnassa, tuon nimistön kertomina. Ja aika myöhään Rutajärvestä nostettiin rautaruukeille järvimalmia. Ja siksi sitä laskettiinkin Rutajokea peraten, jotta sitä oli helpompi kauhoa järvestä.
Kun malmia oli nostettu ja siitä tehty rautaa ja rautakaluja, niin niitä kuljetettiin juuri Rutalahden kautta veneillä Päijännettä pitkin myyntiin eri puolille maakuntia. Ja tietysti talvimarkkinoille hevosilla, jääteitä ja metsäteitä pitkin. Rutajoen varrella onkin tuota perua Ruukkisuon nimi. Ja Matkuslammen ja Matkuskankaan nimi kertovat vieläkin rautaseppien matkanteosta pitkin Rutajoen vartta kulkevaa rekitiereittiä, joka on edelleenkin maastossa Matkuskankaalla Ruotsinkieliset ruukkiherratkin ovat sitten myöhemmin olleet tuota järvirautaa nostamassa ja hyteissä sulattamassa, siitä kertoo Järnätjärven nimi, jossa alku Järn tarkoittaa ’rautaa’ sekin. Ja kun Leivonmäellä on edelleen Rutasia sukuina, niin hekin saivat tuon sukunimensä tuosta järvimalmista seppinä jo pari tuhatta vuotta sitten ja nimi tarkoittaa nykyisin ’Rautainen’.
Näin pitkä on siis Rutalahden teollisen toiminnan ja kaupallisen vesiliikenteen historia varhaisrautakaudesta alkaen!
Rutalahden toinen nimi nykyajan kielellä sanottuna onkin Rautalahti. Rutalahti on edelleen rautaa!!!!
Toimittaja, fil.lis. Jyrki Vesikansa:
”Rutalahti on monella rajalla”
(Juhlapuhe Rutalahden kyläkirjan julkaisutilaisuudessa Suojarinteellä 15.10.2006)
Ensinnä suuret kiitokset kutsusta päästä puhumaan tässä talossa, jossa kävin kai ensi kerran sadonkorjuujuhlassa pian viime sotien ja pitkän tanssikiellon päättymisen jälkeen — varmaan syksyllä 1945. Silloin alle nelivuotias poikakin ymmärsi, että talossa ja koko kylässä iloittiin rauhan ajan saapumisesta.
Viime vuosikymmeninä olen valitettavasti pistäytynyt Rutalahdessa kovin harvoin. Olen jopa erehtynyt käyttämään muotoa ”Rutalahdella”, missä Liisa Liias minua ystävällisesti oikaisi. Toivottavasti en tänään lipsahda samaan virheeseen.
Lapsuuden kesien ympäristö on kuitenkin pysynyt aina mielessäni — ja muun perheen mielestä varmaan liian usein myös puheissani. Tietenkin nuo kesät ovat muistikuvissani aina aurinkoisia, vaikka äitini merkintöjen mukaan esimerkiksi kesä 1943 oli hyvin sateinen.
En pysty esittämään suurta linjausta Rutalahden kehityksestä, mutta yritän tarjota siitä joitakin näkökohtia. Tietojahan on valtavasti tänään julkistetussa kyläkirjassa, jonka aikaansaaminen todistaa jo sellaisenaan Rutalahden elinvoimasta. Teoksen eri tekstit vahvistavat käsityksen.
Monien rajojen risteys
Rutalahti on keskellä Suomea, mutta samalla monien rajojen risteyksessä. Pikkupoikana hämmästelin, mitä tarkoitti osuuskaupan nimi Kolmikunta. Sain kuulla, että elämme tällä seudulla kolmessa eri pitäjässä. Kumpulamme oli liitetty äskettäin Leivonmäkeen, joka kuului Mikkelin lääniin. Jos kuitenkin lähti polkua pitkin Seppälään, saapui parin sadan metrin kuluttua veräjällä Toivakkaan ja Vaasan lääniin. Vastarannalla alkoi Häme ja Korpilahti, johon Rutalahden keskus oli aiemmin kuulunut. Metsän takana Sydänmaassa oli jo Luhankaa. Oltiin myös heimojen rajalla. Uusiin maakuntiin kuuluvan Keski-Suomen ja jäljelle jäävän Hämeen raja määriteltiin ensi kerran virallisesti kai 1930, kun Helsingin yliopiston ikivanhasta Hämäläis-Osakunnasta lohkaistiin Keskisuomalainen Osakunta. Tällöin yhteisen osakunnan kokouksessa äänestettiin yötä myöten jokaisesta pitäjästä — ja lopulta raja-alueelle muodostettiin leveä hämäläis-keskisuomalainen yhteisalue. Keskisuomalaisiksi rutalahtelaiset (tai oikeammin kai rutalahtiset) kuitenkin itsensä jo tällöin tunsivat. He asioivat Jyväskylässä ja tilasivat siellä ilmestyneitä lehtiä, ennen muuta Keskisuomalaista.
Keskisuomalaisuus ei tosin ollut täällä ihan yksiselitteistä. Kansakoulussa Helsingin Munkkiniemessä meille opetettiin, että Keski-Suomen reipas maakuntalaulu alkoi sanoilla ”Männikkömetsät ja rantojen raidat”. Rutalahdessa kuulin kuitenkin vain romanttista ”Oi päivät seutuvilla Päijänteen”-laulua, johon äskenkin yhdyimme. Kuuhankavesi ja Keurusselkä eivät tietenkään sanoneet rutalahtisille paljoakaan — eivät ainakaan tuoneet kotiseutukaipuun kyyneltä silmäkulmaan.
Samankaltaisia pulmia on muuallakin. Tein äsken Virolahden marttojen historian ja huomasin, ettei seudulla ole päästy vieläkään yksimielisyyteen siitä, lauletaanko Karjalaisten vai Kymenlaakson laulu. Täällä on sen sijaan löydetty hyvä ratkaisu, kun ohjelman mukaan laulamme tänään molemmat Martti Korpilahden kotiseudun ylistykset — virallisen maakuntalaulun siis juhlamme lopuksi.
Heimoraja ilmeni Rutalahdessa siinäkin, että kai kesällä 1948 omaksuin täällä muilta pojilta savolaisväritteisen murteen, mikä kauhistutti pirkanmaalaista isääni. Rutalahti oli jopa historiallisen Itä-Hämeen koillisnurkkaa ja esivanhempiemme erämaita, joka siis isäni korvissa oli nyt murteen osalta menetetty. Kaiken lisäksi Rutalahden Jussilaan ulottuivat isäni äidinpuoleisten pikkuserkkujen ja kummien juuret; sieltä oli 1800-luvun alussa lähtenyt tamperelaisen nahkatehtailijan ja kunnallisneuvoksen Johan Niklas Salmisen esiäiti.
Maakuntalaulussa ei kuitenkaan turhaan korosteta, että ”täällä on naapuriheimoni verta”. Keskisuomalaisuudessa yhtyvätkin usein savolaisuuden ja hämäläisyyden parhaat puolet. Ei siis olla turhan jähmeitä, mutta esitetään asiat suoraan ja saadaan jotakin myös aikaan eikä vain olla piällysmiehiä.
No, isäni vauhdittamana savolaisnuotti hävisi puheestani nopeasti. Kuulen sitä kuitenkin nykyään Heinolan Imjärvellä eli Itä-Hämeen ytimessä saakka. Vävyni kun sattuu olemaan sieltä kotoisin. Heimorajat ja -ominaisuudet eivät ole ihan niin yksiselitteisiä kuin Topeliuksen Maamme-kirjassa.
Etelän ja pohjoisen EU-raja halkaisee kylän
Rutalahti on myös yhdellä hyvin ajankohtaisella rajalla, joka tuo mieleen muistoja toimittajan uralta. Seurasin helmikuussa 1994 Brysselissä kuuluisaa maratonistuntoa, jossa Suomen EU-jäsenyyden ehdoista sovittiin. Siihenhän ei yksi yö riittänyt, vaan valvoin itsekin 36 tuntia yhteen putkeen ennen kuin saatoin kirjoittaa selostuksen ratkaisusta. Keskeinen kysymys oli pohjoisen ja eteläisen Suomen raja. EU:n komissiohan katsoi, ettei yhdessäkään jäsenmaassa voi antaa erityistukea kaikille viljelijöille, vaan vain erityisen vaikeissa oloissa toimiville. Ei, vaikka Suomen parhaatkin pellot Turun tienoolla ovat maailman pohjoisinta viljelyseutua.
Erityistuet eivät olleet sinänsä uusi asia. Olin ollut paikalla Brysselissä myös sinä yönä 1971, jolloin Britannialle luvattiin erityistukea nimikkeellä ”hill farmers” eli ”mäkifarmarit”. Se olisikin Suomessa osuvampi nimike kuin nykyään yleisesti käytettävä ”vuoristotuki”, jota maksetaan niin Limingan niityillä kuin jopa paikoin Ahvenanmaalla.
Mutta mihin vedettäisiin pohjoisen eli Less favoured areas- tai LFA-tuen raja? Brysselin Charlemagne-rakennuksen saleissa keksittiin, että se kulkee pitkin 62. leveyspiiriä. Vääntöä jatkettaessa sovittiin kyllä, että myös rajan eteläpuolella voisi antaa jotakin pysyvää kansallista tukea, mutta tästähän on kiistelty viimeksi muutama viikko sitten EU:n maatalousministerien kokouksessa Oulussa.
Rutalahti tulee kuvaan siinä, että 62. leveyspiiri kulkee kylän halki — noin 78 metriä tätä Suojarinteestä Viisarinmäkeen päin. Leveyspiiri halkaisee siis teoriassa Auvilan pellot kahteen eri tukialueeseen. Niiden koodinumerothan ovat 141 ja 142.
Kuten monet teistä liiankin hyvin tietävät, käytännössä tukipäätöstä ei sovelleta näin kaavamaisesti. Kävin kyllä läpi 154-sivuisen EU-tukioppaan, mikä on helsinkiläiselle terveellinen kokemus, mutta en uppoa siihen. Joka tapauksessa: Rutalahti on mystisen Brysselin näkökulmastakin tärkeällä rajalla.
Luonnon määrämällä asutusrajalla
Leveyspiirit ovat tietenkin vain viivoja kartalla. Jos ympyrää ei olisi jaettu kätevästi myös kolmella jaollisesti 360 asteeseen, vaan vaikkapa neljään sataan asteeseen (jolloin suora kulma olisi tasan sata astetta), niin Rutalahtea ei halkaisisi luultavasti mikään leveyspiiri. Ei raja silti ihan keinotekoinen ole.
Rautakauden lopulla, siis noin tuhat vuotta sitten, näillä tienoilla loppui kiinteä suomalaisasutus. Rutalahti oli tuolloin akateemikko Eino Jutikkalan julkaiseman Suomen Historian Kartaston mukaan Saarioisten hallintopitäjän eli nykyisen Toijalan ja Urjalan tienoon, Rutajärven tienoo puolestaan Sääksmäen talonpoikien erämaita. Sukulaiseni, tohtori Seppo Suvanto näyttää kyläkirjan mukaan katsovan, että Rutalahtikin kuului Sääksmäelle, mutta keskiajan lähteet ovat kovin tulkinnanvaraisia.
Erämailla jossa käytiin kalassa ja metsällä niin kesällä kuin talvella. Matkaa sinne kotoa oli aika lailla pitkin järviä ja pieniä jokia, mutta maan tärkein vientituote eli oravannahat eivät sentään paljon painaneet. Ilmeisesti Rutalahden ensimmäiset vakinaiset asukkaat olivat erämaiden omistajakylistä, siis Kanta-Hämeestä.
Keskiajan lopulla asutus joka tapauksessa työntyi Rutalahden tasalle. Asutusraja kertoi, missä luonto salli elämisen viljellen peltoa tuon ajan menetelmin; sääolot olivat toisaalta seuraavaan kauteen verrattuna suotuisat. Venäjältä saapunut kaskiruis mahdollisti sitten asutuksen leviämisen satoja kilometrejä pohjoisemmaksi. Tosin uudella, savolaisella kaskiviljelyalueella — toisin kuin Rutalahden ydinalueella, Päijänteen rantapeltojen äärellä — syötiin 1800-luvun alussa normaalivuosinakin usein hätäleipää.
Rutalahden kylä syntyi hallinnon näkökulmasta Jämsän, Sysmän, ja Rautalammin emäpitäjien risteyskohtaan. Siis rajalle. Kaukana ei ollut myöskään Pieksämäen emäpitäjä eikä Mikkelikään — siis savolaisalue, joka oli 1200-luvulla kuulunut vielä Novgorodin Vatjan viidennekseen.
1700-luvun lopun upeassa Kuninkaan kartastossa mainitaan mm. Jussilan talo ja maaston jylhät muodot kuvataan selkeästi. Tietä ei kylään kuitenkaan vielä tullut. Muutama polku vei sentään eri suuntiin; vasta 1700-luvun lopulla vedettiin postitie edes Päijänteen länsipuolitse Jyväskylään. Sitä ennen lähin kärryillä ajettava tie oli ollut Hollolassa pitkin Salpausselkää kulkenut (ja yhä kulkeva) ns. Ylempi Viipurintie. Tiettömyys suojasi toisaalta Rutalahtea sodilta, vaikka kylän ruodut lähettivätkin sotilaan Hämeen rykmenttiin. Ja tietenkin verovoudit löysivät reitin Rutalahteenkin.
Maantie ei ollut kuitenkaan aiemmin kovin tärkeä, vaan ennen muuta liikuttiin pitkin Päijännettä — kesällä veneillä, talvella reellä. Vesistöt siis yhdistivät, eivät erottaneet, kuten 1700-luvun valistusfilosofit luulivat vaatiessaan ”luonnollisia rajoja”. Heitä ihaillut kuningas Kustaa III veti Suomessa vieraillessaan lääninrajat uudelleen pitkin Näsijärveä ja Päijännettä. Lääninraja oli kauan peräti Tammerkoskessa, siis keskellä uutta Tampereen kaupunkia. Rutalahti sai sentään edelleen kuulua Jämsästä lohkaistuun Korpilahteen, johon vesi kylää yhdisti. Nisulaan työntyi sen sijaan Vaasan lääni ikään kuin Pohjois-Päijänteeltä olisi useinkin lähdetty polkuja tai talviteitä pitkin yli soiden Pohjanmaan rannikolle.
Globalisaatioon 1800-luvulla
Teollinen aika tempaisi sitten Rutalahdenkin mukaansa. Hollannista saapui ohut raamisahan terä, jolla lankkuja syntyi paljon aiempaa tehokkaammin ja puuta säästäen. Energiaa oli lähinnä vesistöjen yläjuoksuilla, jolloin sopivien koskien ja rahtireittien varrelle nousi vesisahoja — niin myös Rutalahteen. 1830-luvulla sahatavara ohitti tervan Suomen tärkeimpänä vientituotteena.
Sahoilla oli tiukat tuotantokiintiöt, mutta niitä ei useinkaan noudatettu. Sahojen teho oli tosin meidän silmissämme yhä vähäinen — paksun tukin kulku raamin läpi saattoi viedä tuntikausia. Rutakosken sahan kapasiteetti oli ajan oloissa kuitenkin huomattava eikä rattaita pyörittävästä vedestä tullut kesän mittaan pulaa, kuten pienissä puroissa.
Lautojen kuljettaminen vientisatamaan sen sijaan hankalaa. Työ- ja hevosvoima oli tosin halpaa ja tukit vielä lähes ilmaisia. Sahapatruunat saattoivat jopa purjehtia pitkin Päijänteen rantoja ja poimia mukaansa muhkeita tukkeja, sillä puulla nähtiin lähinnä käyttöarvo, ei varsinaista hintaa. Lankkuja jopa uitettiin koskissa kolisten alas Kymijokea, kun ne oli ensin rahdattu purjepursilla tai ponttuuvintturien avulla läpi Päijänteen.
1860-luvulta alkaen uudet keksinnöt vauhdittivat Rutalahdenkin elämään. Päijänteellä seilasi höyrylaiva ja Lahteen, Vesijärven rantaan vedettiin rata, joka jatkui Pietariin saakka. Vientisatamiin perustettiin nyt höyrysahoja, jolloin tukit voitiin uittaa Kotkaan saakka eikä enää oltu sidottuja ylävesistöjen koskivoimaan. Höyrysahan energia oli ilmaista, kun pannun alla poltettiin jäterimoja ja purua. Asetelma muuttui vasta, kun jätepuusta opittiin keittämään selluloosaa.
Keskeinen tekijä oli myös norjalaisen Hans Gutzeitin Suomeen tuoma uittojärjestelmä meille monille niin tuttuine ränneineen ja puomeineen. Tukilla alkoi olla vihdoin hinta, mutta moni talonpoika möi saman tien koko tilansa metsäyhtiölle — usein napakan konjakkiryypyn vauhdittamana. Rutalahdessakin oli 1800-luvun lopulla paljon tilakauppoja, kunnes metsäyhtiöiden oikeutta ostaa maata rajoitettiin 1900-luvulla.
Kysymys oli siis samasta globalisaatiosta, josta tänään puhutaan muka uutena ilmiönä. Se toi Rutalahteen tuolloinkin ongelmia, mutta ennen muuta työtä ja tuloja. Kylästä kehittyi metsätalouden keskus, mutta perinteinen viljelykin voitiin uudistaa — paljossa metsätulojen avulla. Voista tuli Suomelle puutavaran jälkeen tärkein vientituote ja Rutalahdestakin alettiin viedä maitoa meijeriin. Aiemminhan karjan päätuote oli ollut pelloille levitettävä lanta ja lehmät olivat olleet pääosan vuotta ummessa.
Toisaalta väestö kasvoi hurjaa vauhtia — sadassa vuodessa Amerikan-siirtolaisuudesta ja 1860-luvun nälkävuosista huolimatta yhdestä kolmeen miljoonaan henkeen. Viljelymaasta alkoi olla pula ja ”tilattoman väestön kysymys” oli ajan suuri ongelma. Rutalahden seudullekin kohosi kymmenkunnan kantatalon rinnalle kymmeniä torppia ja mäkitupia — monet keskelle aiempia erämaita, kuten näkee esimerkiksi vanhasta pitäjänkartasta. Tämä loi poliittisiakin jännitteitä. Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa sata vuotta sitten miltei kaksi kolmesta korpilahtelaisesta äänesti sosialisteja. Rutalahteenkin kohosi työväentalo eikä vielä nuorisoseurantaloa.
Itsenäistymisen murroksessa 1917-18 tilanne Rutalahdella pysyi kuitenkin kohtuullisen rauhallisena, mikä varmaan heijastui tulevaisuuteen. Seutu oli jälleen rajan tuntumassa; punainen Suomi alkoi vain hieman etelämpänä ja esimerkiksi Lusissa ja Kuhmoisissa oli kovia taisteluja.
Edistystä ja sotaponnisteluja
Metsätalouteen nojaavan kansantalouden osana — käyttääkseni lähiseudun pojan eli hirvensalmelaisen tohtori Ahti Karjalaisen erään teoksen nimeä — elämä Rutalahdessa kehittyi 1960-luvulle saakka. Kylään vedettiin 1800-luvun lopulla vihdoin maantie, tulivat sähkö, puhelin ja auto, samoin kansakoulu ja monet yhdistykset. Radiosta alettiin kuulla maailman tapahtumista. Suojarinteen pystyttäminen 1936 kertoi talkoohengen voimasta.
Kylän raja-asema näkyi siinä, että talvisotaan Rutalahden miehet osallistuivat muiden keskisuomalaisten kanssa Taipaletta puolustaen. Siellä rintama piti rauhantekoon saakka.
Sen sijaan jatkosotaan lähdettäessä Keski-Suomen sotilaat jaettiin kahtia. Rutalahtelaisten pääosa lähti Suojarinteeltä kohti Kannasta, jossa he kuuluivat pirkanmaalaisten rinnalla 18. divisioonaan. Pohjoisen Keski-Suomen miehet sen sijaan etenivät 11. divisioonan mukana Itä-Karjalaan pitkin Tuntemattomassa sotilaassa kuvattua reittiä.
Keskisuomalaiset joukot tapasivat toisensa vasta juhannuksen 1944 jälkeen Talin, Portinhoikan ja Ihantalan maastossa, jossa rutalahtelaisten Jalkaväkirykmentti 48 otti vastaan puna-armeijan ensimmäiset iskut. Tunnetusti vihollinen pysäytettiin täällä yhteisin voimin ja suurin ponnistuksin. Tästä saamme kaikki olla kiitollisia.
Kukoistuksesta muutosten kautta uuteen nousuun
Sodanjälkeisaika oli Rutalahdellakin perinteisen maaseudun viimeistä kukoistuskautta. Nuoren kesävieraan mieleen jäi vasaran naputtelu kaikkialle kohoavien rintamamiestalojen seinustoilta ja iltaisin suuret poikajoukot, jotka pyöräilivät urheilukentälle Suojarinteen edustalle. Tuli uusia kauppoja ja linjuriauto oli maantien ässä. Helsinkiin saakka pääsi pian yhtä kyytiä muutamassa tunnissa, kun ennen olimme tulleet yötä myöten makuuvaunulla Jyväskylään tai Suomi-laivan hytissä Kärkisiin, jossa oli vaihdettu Kaimaan.
1960-luku myllersi kuvion. En käy läpi eri muutoksia, joiden paikalliset yksityiskohdat tiedätte minua paremmin. Olennaista on sen sijaan nähdä, että Rutalahti on selvinnyt tästä muutoksesta ja on tänään elinvoimainen kylä, jolla on edessä hyvä tulevaisuus.
Ja vaikka myyttinen 62. leveyspiiri halkaisee edelleen Rutalahden ja sen sijainti läänikartallakin on outo — kuka täältä Turussa asioisi? — niin Rutalahti ei ole enää monien rajojen risteyksessä, vaan lähellä menestyvää Jyväskylää. Sehän on yksi Suomen viidestä parhaiten kehittyvästä kaupunkiseudusta, jonka vaikutus säteilee ympäristöön.
Menestys ei riipu kuitenkaan vain edellytyksistä ja niin sanotuista rakenteista, vaan myös tekijöistä, ihmisistä. Komea kyläkirjakin todistaa, että Rutalahdessa on aina löytynyt toimen miehiä ja etenkin tarmokkaita naisia. Heidän avullaan on Suojarinnekin 70 vuotta sitten pystytetty ja sen jälkeen pidetty kunnossa.
Parhaat onnittelut rutalahtelaisille niin tästä kuin kaikista muista saavutuksista!
Erkki Verkkonen oli sydämellään mukana kyläkirjaprojektissa, mutta ehti kuolla ennen kirjan julkaisemista. Tämän tekstin hän ehti lukea ja hyväksyä.
Rauhalan Erkille Rutalahti oli sydämen kotiseutua
Kun Rauhalan karja viimeistä kertaa kulki kylätietä 1952 uusiin kotinavetoihinsa, naapurit itkivät. Yksi aikakausi Rauhalan uudistalon ja sen nuoren viljelijäparin elämässä oli ohi. Ehkä naapurit kokivat, että jotain peruuttamatonta tapahtui koko kyläkunnan kannalta; enää ei savu tuprahtelisi Rauhalan piipusta, eivätkä valot tuikkisi ikkunoista kuten ennen.
Mutta Rutalahti ja Rauhala eivät unohtuneetkaan Erkki ja Laina Verkkoselta, vaikka isännän työ vei joskus kauaskin kotipoluilta. Eläkepäivät Jyväskylässä ovat antaneet uuden mahdollisuuden tutkia ja tutustua niin omaan sukuun kuin kotikyläänkin. Myös lapset perheineen ovat juurtuneet Rutajoen varteen, ainakin lomalaisina. Maaliskuussa 2006 Erkki järjesti vävynsä Pertti Pasasen ja poikiensa Matin ja Hannun kanssa Rutalahden Suojarinteellä valokuvista ja öljyvärimaalauksista näyttelyn “Rutalahti sydämessäni”.
Kolmikymmenluvun maalaispojaksi Rauhalan Erkki sai viettää hyvin rikkaan lapsuuden. Isä ja isoisä olivat Päijänteen laivureita, ja pääsy heidän mukaansa matkoille avarsi pikkumiehen elämännäkemystä. “Lahden möljä (satama) ja Rauhalan koivikkorinne olivat kuin kaksi eri maailmaa…”, näin hän on kertonut. Molemmissa “maailmoissa” hän oppi kunnioittamaan työtä ja sen tekijöitä.Työ isän ja isoisän jäljissä Päijänteellä tai muilla vesillä kiehtoi, mutta Erkki oli jo nähnyt, miten yksin se jätti perheen.
Kun pienviljelystä vielä arvostettiin, ja usko maahan oli kova, Rauhalaan hankittiin lisämaata ja tilaa kunnostettiin häntä varten. Maa merkitsi pysyvyyttä ja turvallisuutta. Eino-enon askelissa äidin lapsuuskodissa Rimmillä poikaa koulittiin jo pienestä Rauhalan isännäksi. Erkin lapsuuden aikaan seudulla vaikutti voimakas vapaakirkollinen herätys, ja Rimmin talosta tuli herätyksen tukikohta. Poika oli vasta kahdentoista, kun hän tuli uskoon. Tätä kautta pienviljelijäkodin kasvatille aukeni lopulta myös ammatti, ja hän siirtyi rukiinkylvöstä sanankylvöön. Ensin omalla kylällä pyhäkoulua pitäen ja aina isompiin ja isompiin tehtäviin kasvaen. Pitkään ajatuksissa oli kuitenkin, että Rauhalan viljely olisi päätyö, ja Alavudelta löytynyt Laina-nuorikkokin asettautui kouliutumaan emännän tehtäviin.
Erkki Verkkonen opiskeli Suomen Vapaakirkon teologisessa opistossa hengelliseen työhön, ja lopulta maa- ja metsätalous jäivät harrastuksiksi. Ratkaisu ei ollut helppo ja vaati pohdiskelua, mutta kutsumus tähän tehtävään täysipäiväisesti oli niin vahva, että Erkki ja Laina päättivät lähteä uudelle tielle. Erkki Verkkonen aloitti Vaasassa saarnaajana, palasi sieltä Jyväskylään pariksikymmeneksi vuodeksi ja jatkoi Hämeenlinnaan Suomen Vapaakirkon pääpaikalle. Eläkkeelle hän jäi kirkon korkeimmalta hallintopaikalta, johtajan tehtävistä. Hämeenlinnan työvuosina Rauhalan pikkutilan poika matkasi kirkon tehtävissä ulkomaita myöten. Erkki Verkkonen on saanut asessorin arvonimen 1995 tunnustuksena kansalaisansioistaan erityisesti kirkkojen välisten yhteyksien rakentajana.
Erkki Verkkonen – tai Rauhalan Erkki, kuten hän toivoo kotikylässä itsensä tunnettavan – on eläkepäivinä paneutunut sukunsa ja niin uuden asuinpaikkansa Kuokkalan, kuin Rutalahdenkin menneeseen elämään. Hän on kirjoittanut artikkeleita lehtiin ja kirjoihin, ja Kuokkalan väki nimesikin hänet vuonna 2005 Vuoden Kuokkijaksi asuinalueensa hyväksi tekemästään työstä.
Rutalahti ja sen ihmisten elämä viime vuosisadan alkupuolella tulevat elävällä tavalla tutuiksi kahdessa Rauhalan Erkin omasta suvustaan tekemässä kirjassa. ”Hilma” on kertomus Erkin isoäidin ja samalla maalaisyhteisön elämästä ja töistä. ”Juho ja poikansa Einar” puolestaan vie matkalle Päijänteen laivureitten ja heidän perheittensä maailmaan. Vaikka kirjat on kirjoitettu romaanin muotoon, ja niissä sen tähden on myös kirjailijan omaa mielikuvitusta höysteenä, perustarinat ja kyläyhteisön ja laivaelämän kuvaukset ovat totta. Sen takia ”Hilma” ja ”Juho ja hänen poikansa Einar” ovat paitsi Verkkosten suvun historiaa, osa Rutalahden kylän ja kyläläisten historiaa.
Leila Backman