” Koti ja kotiseutu sydämessäin…”
Aluksi kun lajittelin pyyheliinapeittokokoelmaani, tuntui, että muuta ei löydykään kuin kukkia ja kaukokaipuuta hehkuttavia peitteitä. Mutta ei sentään; aivan tavalliset arkiset aiheet pyykinpesusta leivontaan ja vedenhausta tiskaukseen on myös kirjottu yllättävän moneen peitteeseen. Peitteet ovat oman aikansa kuvia, ja eniten arkiaskareita on vanhimmissa peitteissä. Miltä tuntuisi tänä päivänä kirjoa vaikkapa astianpesukoneen tyhjennys pyyheliinapeittoon? No ei kovin houkuttelevalta! Tämän ryhmän peitteet ovat lähes poikkeuksetta kuuluneet keittiön telineeseen.
Punainen tupa, järvi, metsää, peltoa. Kukkia. Oma tupa – oma lupa; monen suomalaisen perusajatus onnellisesta elämästä. Kaikki tämä sisältyy tähän anoppini Aino Sillanpään minulle jo neljännesvuosisata sitten kirjomaan peitteeseen. Anoppi kertoi, että malli oli hänelle tuttu ja nuoruudesta, mutta peite hävinnyt muutoissa. Yllättäen samainen malli löytyi valmiiksi piirrettynä vaasalaisesta käsityöliikkeestä.
Melkein voi kuulla korvissaan ”Kesäillan valssin”, kun katselee tätä pyyheliinapeittoa. ”Edessä koko elämä” – toiveet ja haaveet on kirjottu keittiön seinälle, pyyheliinapeitto on ollut sen ajan aarrekartta.
Ja kotipellon pientareelta on kerätty ”orvokki, lehdokki, vuokko ja moni muu…”
Äidin on päivän mittaan ehdittävä niin moneen… Malli on vanhimpia ja ilmeisesti jonkun itse piirtämä, asusta päätellen reilusti yli sadan vuoden takaa. Tämä peite on varmaan päivätyönsä tehnyt jonkun makuuhuoneessa pesukomuutin kaverina.
Kun nämä pyyheliinapeitot elivät kulta-aikaansa, ei vapaa-ajanongelmia ollut; työ täytti kaiken päivän. ”Ilo työssä on Jumalan lahja”. Tämä peite on viime vuosisadan taitteesta – mitähän tarinoita kuvan nainen voisi kertoa! Peitteen kangas on alkujaan ollut paksuhkoa puuvillaa, mutta pesuissa liestynyt. Oikeassa reunassa on siististi ommeltu, reilunkokoinen paikka Lankana ohuen ohut puuvillalanka. Reunoissa ei mitään turhia tilpehöörejä!
Monissa keittiöaiheisissa peitteissä on aiheena uunin lämmitys, leipominen tai tiskaus. Mitä kumman eksotiikkaa niihin on sisältynyt?
Lapset on pyyheliinapeitteissä kuvattu äidin mukaan töihin. Tämä peite on tehty kestämään: reunoissa on paksut käännökset, eikä pesussa rikkoutuvia koristuksia. Kirjonta on tehty ohuella langalla ja myös kääntöpuoli on niin siisti, että peitettä voisi pitää vaikka nurinpäin!
Ja kun päivän työt on yhdessä tehty, lapset pääsevät leikkimään tai vaikka uimaan… Tämäkin peite on vime vuosisadan alkupuolelta ja mitä luultavammin malli itse piirretty.
Kaksi keittiöaiheista pyyheliinapeittoa on kovasti kiehtonut minun mieltäni? En ole varmasti pystynyt ajoittamaan niitä, mutta arvelen, että tyylistä päätellen olisivat noin 1920-luvulta. Niiissä on sama sanoma, mutta eivät ole samalta suunnalta ja tilannekin on kuvattu eri tavalla. Sanoma on vapaasti suomennettuna: ”Meille, jotka kuljemme keittiön ovesta!”
Onkohan peite ollut keittiössä ja suojannut palvelusväen pyyhkeitä, ilmeisesti. Mutta voi sillä olla suurempikin sanoma. Kun kuvien tyttöjä tarkastelee tarkkaan, keittiöpiika on nuori, vähän arka tyttö. Sisäkkö sen sijaan tietoinen omasta tärkeydestään; minun nenälleni ei hypitä! Vauhtikin on niin kova, että tuntuu kuin kahvin tuoksukin tulisi nenään! Kukahan nämäkin on tehnyt ja mitä heille myöhemmin kuului? Miten peitteet joutuivat nyt yhteen?
Mutta pisimmänkin päivän jälkeen tulee ilta – ja sitten taas uusi aamu:
Kaksi viimeistä ovat varmasti olleet vierashuoneitten pyyheliinapeittoja. Ne ovat huomattavan suurikokoisia ja peittäneet luultavasti kylpypyyhkeet. Kirjonta on molemmissa vaatimaton, mutta ohuella langalla taitavasti tehty.