Rutalahden koirien ikioma sivu
– kissoille lähtöpassit!
Hei!
Olen Remu, alaskanmalamuutti rodultani. Muutin Rutalahteen 4 kuukauden ikäisenä lokakuussa 2011. Perheeseeni kuuluu isäntä, joka on arjen jossain kaukana töissä, emäntä, johon olen pienestä pitäen kiintynyt, sekä koulua käyvä tyttö, jonka takia pidän lapsista.
Nautin perheeni kanssa luonnossa liikkumisesta aina kun mahdollista. Metsässä juokseminen ja riehuminen on parasta! Onneksi Rutalahti on rauhallinen kylä hienoilla maisemilla ja luonnolla.
Viihdyn täällä Helgankujalla, jossa minusta pidetään huolta, saan ruokaa, pääsen lenkille sekä saan nukkua yöt sisällä ja vahtia emäntää ja tyttöä. Se harmittaa, kun emännän täytyy jättää minut yksin ulos joinain päivinä, koska sillä on mukamas muuta tekemistä toisaalla… Ulvon ikävääni koska en osaa haukkua. Välillä suutun niin, että keksin keinon karata kylille. Kenellekään en halua pahaa vaikka ulkonäköni ja kokoni saattaakin aluksi pelästyttää. Pidän ihmisistä, etenkin naisista ja lapsista. Kyllä miehetkin ovat kivoja, vaikka olen heidän suhteen hieman epäluuloinen. Nähdään taas kylällä!
Heippa!
Nimeni on Pihka ja olen muuttanut Luukkolaan tänä kesänä (2016). Minttu-emoni synnytti minut Oittilassa viiden sisarukseni kanssa. Olin joukon viimeinen ja tulin tähän maailmaan vieläpä jalat edellä! Syntymänimeni on Laventeli, mutta jottei elämäni menisi liian hempeäksi, antoi emäntäni minulle nimen Pihka. Se sopii minusta hyvin, sillä tykkään tarrata kiinni kaikkeen mahdolliseen yhtä tiukasti kuin kuusenpihka tarttuu sormiin.
Nuoresta iästäni (11 viikkoa) huolimatta osaan jo uida, syödä vadelmia suoraan pensaasta ja istuakin tarvittaessa. Erikoisharrastuksiani ovat hiekan kaivuu ja rakennusten alla ryömiminen. Emäntäni epäilee, että geeneissäni on mukana ketun perimää, mikä saattaa pitää paikkansakin. Paras kaverini on naapurin Aku, jota käyn usein morjestamassa – kokoerostamme huolimatta tulemme loistavasti toimeen, sillä minä en pelkää isoja koiria.
Lempilelujani ovat vinkuva kuminen possu ja pehmo-hirvi, jonka sain Akulta lahjaksi ystävyytemme alkuaikoina. Leikin kaiken aikaa emäntäni iloksi. Kerran onnistuin sieppaamaan häneltä pussillisen kirsikoita ja kännykkäpussin vein ovelasti aitan alle! Joskus kannan kiviä sisälle.
Monirotuisia sukulaisiani asuu lähikylissä enemmänkin: isoisäni ja tätini asuu Kivisuolla ja emo Oittilassa. Toivottavasti Rutalahdesta löytyy paljon uusia kavereita, joiden kanssa pääsen telmimään!
Tapahtuu sitä meilläkin!
Se oli se Ruuneperin päivä, ihan tavallinen päivä se minusta oli… Olin just yhellä päivälenkillä, kun ei Sirkkukaan ollu kotona, eikä Maijaakaan näkyny – olihan se vähän yksinäinen olo, ja mietin, että kenenkähän kanssa menisin seurustelemaan. Niin just silloin tuli ihan vieras ihminen, mä en kyllä tiiä, oliko se uus naapuri vai ohikulkija. Minä vähän vierastin ja ihan vähän näyttelinkin, että mua muka palelee… No, se rupes kysyyn ihmisiltä, että oonks mä joku karkuri, vai kenen. Miten ne sattukin kans oleen vieraita, niin se otti mut mukaansa. Voi kun mulla olikin vaihteleva ja mukava päivä, sain herkkujakin monenlaista. Kaikki loppuu aikanaan, ne laitto mun kuvan Karkurit-sivustolle ja sieltä se meni Leivonmäen Löytöeläinkodin sivuille! Mä olin hetken kuuluisuus! Eikö yks rutalahtelainen huomannu, että mun kuva on siellä! Paavo soitti meille kotiin ja ne haki mut pois. Muuten seikkailu olis jatkunu ja olisin päässy vielä sinne Löytöeleänkotiinkin! Kyllä ptääkin olla nyt vähän varovaisempi noilla reissuillaan! Vaan pistätkö Veku paremmaks, kun aina leuhkit. Mitä! Häh! Kysyy Tiaisen Tessu.
Vekulla uusi kesälook
– Ihanan kevyt olo, olen todella tyytyväinen uuteen kesälookiini, vaikka en mä missään parturissa käyny, Leila vaan saksi mun karvat lyhkäsiks. Ja ette kyllä arvaa, kuinka paljon niitä karvoja tuli, oikea kasa, ja linnut haki kaikki pesiinsä! Mä nimittäin sain eläinlääkäriltä muutama vuosi sitten kehotuksen, että karvat on leikattava kesäks, tai muuten mun hieno hipiäni tulehtuu, kas kun mulla on niin tiukka aluskarva kuin olis töppönen päällä. Nyt on jo kolmas kesä, kun saan näin kesän aluks uuden lookin. Pauli kyllä sanoi, että mä näytän nyt lampaalta, ja sit se nauroi mulle, tyhmä. Kuulemma Torsti ja Kalle voi saaha slaagin, ja Hantulainen eli Tessu ehkä kuolla nauruun, kun ne näkee mut! Ja kun meillä on tuo Possukin, niin se jo tuumas, että pitääkö meille korvamerkit hommata, lampaalle ja sialle. No ei sentäs. Mutta mitähän se meinaa, kun Leila vaan sanoo, että hyvän ja huonon parturin ero on kaks viikkoa…
Jussilan Kalle uudelle vuosikymmenelle
Kalle von Braun, eli Jussilan Kalle on vastikään viettänyt kymmenvuotispäiviään ja juhlapäivän melskeistä selviydyttyään hän on antanut pienen haastattelun.
1. Milloin olet syntynyt ja missä?
Olen syntynyt Ruovedellä 8.5.2005
2. Mitä rotua olet? Kun täällä aika monet ovat sekarotuisia, niin oletko kokenut ”syrjintää”, tai miten yleensä kylän koirat ovat ottaneet sinut vastaan?
Minä olen länsigöötanmaanpystykorva. Se on ikivanha ruotsalainen paimenkoirarotu, joka on ollut jo viikinkiajoilta asti. Kerrotaan, että viikingit ottivat esi-isiä mukaansa Brittein saarille ja siitä olisi sitten kehittynyt Englannin kuninkaiden lempikoirarotu gorki…
Kyllä minut on otettu ihan hyvin vastaan, jotkut pystykorvapojat ovat vähän ärhennelleet, mutta muuten ei valittamista. Emäntä kyllä sanoo, että olen itse isommille poikakoirille vähän liian aggressiivinen, mutta pitäähän niille heti näyttää, että vaikka olen pieni, niin minun kanssani ei ryppyillä…
3. Onko Rutalahti muuttunut jotenkin sinun elinaikanasi, onko muutos ollut parempaan vai huonompaan?
Hyvä täällä on elää, mutta nyt kun ei ole enää koululaisia tiellä, niin on talvella aika hiljaista. Sitten pari minun parasta tyttöystävääni, Lahtisen ja Kinnusen pystykorvatytöt ovat kuolleet. Ne kävivät aina ennen minua katsomassa. Vähän on hiljaista talviaikaan.
4. Miten olet onnistunut kouluttamaan henkilökunnan mieleiseksesi, onko sinulla jotain niksejä nuoremmille?
Ihan hyvin on koulutus mennyt perille; varsinkin emäntä juoksee minun toivomusteni mukaan, ei tarvitse kuin katsoa vähän pitempään sitä silmiin, niin se alkaa jo heti kysellä, mitä Kalle haluaa. Mutta herkkupaloja siltä ei saa sen enempää, vaikka kuinka yritän.
5. Miten päiväsi kuluvat, onko sinulla jotain päivittäisiä rutiineja?
Minulla on ihan tarkka ohjelma joka päivä ja olen todella pettynyt, jos se ei joskus toimi. Minulla on myös sisäinen kello, tiedän tarkkaan, milloin on esim. ruoka-aika. Aamusella emännän noustua menen heti herättämään isäntää ja annan sille suukkoja, sitten saan aamupalaa. Sen jälkeen mennään rantaan lenkille. Aamupäivällä, kun isäntäväki juo kahvia, saan kinkkurullan. Iltapäivällä kello 3 jälkeen aterian ja sen jälkeen emännän kanssa sohvalla päiväunia. Iltateen aikaan saan vielä koirankeksiä kolme puolikasta (osaan sen laskea). Sitten jompikumpi lähtee kanssani maantielle, jolloin tutkin koirapostia ja lähetän sitä edelleen. Päivällä käymme myös usein metsälenkillä.
6. Olet varmaan ainut kylän koirista, joka on matkustellut ulkomailla, missä kaikkialla olet käynyt, mitä uutta matkustaminen on tuonut?
Olen käynyt kolme kertaa Saksassa, ja kerran ajoimme sinne Baltian maitten ja Puolan kautta. Voin sanoa, että se tuoksujen ja koirien määrä suurkaupungissa sekoittaa tällaisen pienen kyläkoiran ihan kokonaan. Mutta kaikkien ihaninta matkustamisessa on tulla taas kotiin. Tämä vapaus ja oma iso reviiri. Niin kuin Ruotsissa sanotaan ”Borta bra, hemma bäst”.
7. Miten vietit syntymäpäivääsi?
Syntymäpäivänä sain ISON IHANAN LUUN ja pari hyvää ystävää oli kahvilla, sain myös parhaalta ystävältäni Akulta pienen paketin. Sitten pääsin Seurapiirin retkelle, siellä oli monta minun vanhaa ystävääni, ja sain uuden hienon tittelin SEURAPIIRIKOIRA. Eikö kuulosta hienolta!
8. Alat jo olla ikämies, onko se 70 vai mitä ihmisen iässä, mitä kuolemattomia ajatuksia se sinussa herättää, jotka tahtoisit jakaa nuoremmille ja ehkä ihmisillekin?
Meille koirille ovat läheiset ihmiset ja ystävät tärkeitä – ja eiköhän ihmisillekin. Sitten tämä hieno ympäristö täällä, lenkit metsässä. Nautitaan tästä kaikesta, niin kauan kuin voidaan.
Olen muuten kaksikielinen, tai koirien kieli mukaan laskettuna kolmikielinen. Emäntä ja isäntä luulivat, että voivat puhua saksaa, niin minä en ymmärrä, mutta jos se koskee minua, niin ymmärrän ihan kaiken….
Niin ne vuodet vierivät: ekassa kuvassa olen vain kolme kuukautta, toisessa kymmenen vuotta!
Hei kaikille tutuille ja tuntemattomille!
Muutin reilu vuosi sitten Rutalahteen viettämään eläkepäiviäni ja nyt olisi korkea aika esittäytyä
julkisesti. Nimeni on Ilona, viralliselta nimeltäni Fancy Way. Nuoruusvuoteni olen viettänyt suurimmaksi osaksi pääkaupunkiseudulla suuren maailman pauhussa. Kaupunkilaiskoirana olin aluksi hieman ihmeissäni uuden kotipaikkani koirien kuoroharrastuksesta – miksi ihmeessä täytyy pitää niin kovaa meteliä vain siksi, että joku kävelee pihan ohi. Nyt olen kuitenkin jo sopeutunut uuteen kulttuuriin, ja ystävystynyt monien aluksi aika äänekkäiden karvakuonojen kanssa (terveisiä etenkin Tessulle ja naapurilleni Akulle!).
Hyvistä käytöstavoista pidän kuitenkin kiinni. Haukun ainoastaan ovikelloille ja ilotulitteille, ja matkustan säyseästi niin junassa, bussissa kuin veneessäkin. Tosin täytyy tunnustaa, että kotona mielipuuhaani on mennä kaivelemaan kompostia aina, jos emännän silmä sopivasti välttää… Ne on näitä maalaiselämän pieniä iloja.
Nuoruusvuosinani olin kova tyttö urheilemaan. Kävilin agility-treeneissä ja pelasin jalkapalloa emäntäni kanssa. Nyt kun ikää on jo 12,5 vuotta, nautin eniten kävelystä kylän raitilla ja Koskikaran kierroksella.
Yhtenä kesäisenä aamuna Tessu sai ylipuhuttua minut mukaansa kylille, kun emäntä ei hetkeen ollut vahtimassa. Menimme katsomaan, olisiko Akukin jo pihalla, mutta kaveri taisi olla vielä nukkumassa. Käyskenneltiin Akun pihalla, kun kuulin tutun polkupyörän ääniä Luukkolantieltä. Tuli äkkilähtö kotiin. Sen koommin en ole karannut, mutta ehkä kevään tullen, kun ulkona pärjää taas ilmanmantteliakin…
Emäntäni Janika (Tanni) avusti minua kirjeen rustaamisessa ystävänpäivänä 2015
Veku hammaslääkärissä!
Nyt ette kyllä usko, mitä mulle on tapahtunu: Mää kävin hammaslääkärissä! Tai ei se kyllä mikään hammaslääkäri ollu, vaan eläinlääkäri, mutta se poras mun hammasta ja otti palan pois. Kas, kun mun hammas oli haljennu jostain syystä, ja sit siihen oli kertyny hammaskiveä ja se koko höskä tulehtui ja mun poski turpos. Ekaks se oli vaan vähän paksu ja emäntä ajatteli, että Possu on vissiin mätkiny mua, vaikka kyllä puolustin sitä, silti se motkotti. Siis emäntä. Mutta sit yks aamu, kun me tultiin isännän kanssa lenkiltä, mun toinen silmä oli muurautunut umpeen ja poski oli niin paksu kuin emännällä (isännän huomautus). Siitä kiireesti lääkäriin. Ja miten sitä muuten olis hoidettu kun että mut nukutettiin, vaikka kyllä käyttäydyin oikein fiksusti. Sit emäntä oli pitäny mun suuta auki ja lääkäri tutki ja poras. Ja pisti vielä piikin pyllyyn ja pari muuallekin ja saatiin me vielä kourallinen lääkkeitä mukaankin. Niin, että olettekos te kuulleet, että koirat olis käyneet hammaslääkärissä, mitäh! Mitäs Tessu nyt sanot! Kysyy Veku 5.3.2014.
Moon julkkis!
Niin, olinhan jo kerran Keskisuomalaisessa ja MTV 3:n uutisissakin, mutta nyt emäntäkin meinasi pudottaa silmät päästään, kun kirjastossa selaili elokuun 2013 ET-lehteä ja huomasi pienen kuvan. ” Onpa siinä Vekun näköinen koira, mutta herranjestas, sehän ON Veku!” Jotenkin on vain emännän jo vuosia sitten minusta ottama kuva kiertynyt ET-lehteen, ja nyt olin siis esillä. Olen ”vähän” ylpeä! Toivottavasti joku näyttää Tessulle, se kun on aina niin olevinaan, kun menee tästä yksin ohi… Ähäkutti! tv. Veku Vinkkelinmutkasta
Rutalahden koirakuri vaatisi Kati Kokkosen kokemuksen mukaan pikaista kohennusta. Kati on koiriensa puolesta kirjoittanut oheisen vetoomuksen:
Omistamme kaksi koiraa, joita käytämme lenkillä useasti päivässä. Niille on aitaus pihalla, ja ne saavat tarpeeksi mielekästä puuhaa. Olemme ottaneet huomioon tuolle rodulle tyypilliset vaatimukset. Pyrimme puuttumaan heti, jos koiramme käyttäytyvät huonosti. Emme päästä lapsia koiriemme luo ilman aikuisten valvontaa. Kuljetamme koiriamme hihnoissa ja pyrimme huomioimaan kaikki kanssa eläjät kissoista lähtien. Olen ollut töissä eläinlääkärissä ja ottanut osaa koirieni kanssa koirankoulutukseen. Olen omasta mielästäni ansainnut oikeuden omistaa nuo kaksi koiraa, joista pidän huolen ja kannan vastuun niistä ja niiden tekemisistä.
Olen asunut nyt Rutalahdessa useamman vuoden. Maanantaina oli toinen kerta elämässäni, kun pelkäsin oikeasti koiraa. Olimme kävelemässä pitkin yleistä maantietä. Käveltyämme jonkin aikaa eteenpäin, käännyimme takaisin samaa reittiä, koska se oli ainut reitti takaisin kotiin. Yhtäkkiä kuulimme koiran murinaa. Edessämme oli suuri koira vastassa keskellä tietä. En kerennyt ajatella mitään, kun koira äristen hyökkäsi nuoremman koirani päälle, joka oli miehelläni hihnassa. Minä pidin vanhempaa koiraani etäällä, koska se halusi puolustamaan nuorempaa koiraa. Huusin apua sen minkä kurkusta lähti, ajattelin, että nuorempi koirani ei selviäisi tästä hengissä. Mielessä kävi myös, että pääsisimmeköhän kukaan ilman puremia. Mieheni päästi nuoremman koirani hihnasta vapaaksi, mutta se ei lähtenyt karkuun vaan älysi onneksi pysyä maassa. Mieheni alkui karjumaan tällä koiralle. Onneksemme vastassa oleva koira oli vielä sen verran nuori, että se oli hiukan epävarma ja pakitti hiukan. Sain varovasti haettua nuoremman koiran hiukan etäämmälle ja kuljetin hitaasti koiriamme pois päin. Pelkäsin todella paljon, että kohta se taas hyökkää. Mieheni lähti kävelemään koiran talolle päin,koska koiran omistajista ei ollut tietoakaan. Koirarotu, joka puolustaa kotipihaansa kuin viimeistä päivää, lähtee puolustamaan kotiaan. Niinpä lähti tämäkin koira mieheni perään, kulki muristen selän takana. Mieheni vältti katsomasta koiraa silmiin ja käänsi aina koiralle selän. Lopulta omistajat koittivat saada koiraa kiinni, joka vältteli omistajiaan ja ei antanut ottaa itseään kiinni. Ohiajavan auton kuljettaja hiljensi kohdalla ja tämä koira hyppi autoa vasten. Sain kuulla, että koira oli päästetty irti tarkoituksella. Tämän tapahtuman lisäksi minua ja koiraani on jo kerran purtu tällä kylällä ja viimeksi viikko sitten entisellä tukkien pudotuspaikalla, koira, joka asustaa rannan läheisyydessä ja oli irti pihassa, lähti tulemaan meitä kohti muristen ja haukkuen. Omistajaa koira ei totellut ja ei antanut ottaa itseään kiinni. En uskalla tällä hetkellä lenkkeillä juuri missään tällä kylällä. Haluatteko, että alan soittelemaan joka taloon, että nyt me muuten ollaan lenkillä, pistäisittekö koiranne kiinni? Käymme lenkillä parhaimmillaan viidesti päivässä, joskus jo aamuviideltä ensimmäiset lenkit ja joskus puolenyön aikaan tai myöhempäänkin viimeinen kävely. Kuljemme joka teitä ja polkuja, mutta emme kenenkään pihalla.
Toivon, että se mitä minä olen kokenut, ei tule käymään esimerkiksi kenenkään lapsen kohdalle. Koirankin omistamiseen liittyy vastuu. Asumme maalla ja muutin tänne, koska ihmiset yleensä välittävät enemmän kanssaeläjästä kuin kaupungissa. Olkaa ystävällisiä ja pitäkää koiranne, varsinkin ne jotka hyökkäävät kimppuun, KIINNI ja VALVOKAA koirianne! Kaikella kunnioituksella;Kati Kokkonen,kokkonen.kati@gmail.com
Hei,
tämä on avoin kirje kaikille Rutalahden koiranomistajille. Nyt kun lokakuun alussa vietetään Eläinten viikkoa, on hyvä aika muistuttaa, että me koiratkin tarvitsemme sinun huomiotasi. Ei riitä, että heität meille ruokaa päivittäin, meidän kanssamme on puheltava, meitä on vietävä lenkille pari kertaa päivässä ja meille on tarjottava suojainen ja lämmin nukkumapaikka yöksi. Hirvittää ajatella, että nytkin, kun vettä tulee taivaan täydeltä, kylällä on koiria, jotka eivät pääse suojaan. Ja kohta tulee talvi ja pakkanen. Huh! Lenkillä ne eivät ole käyneet viikkokausiin, eikä kukaan leiki niitten kanssa tai harjaa niitten takkuturkkia! Mitä semmoiset ihmiset tekevät koiralla, jotka eivät hoida edes alkeellisimpia velvollisuuksiaan meitä kohtaan! Eivät siis mitään! Me ollaan poikien kanssa puhuttu, että kohta kyllä purraan semmosia koiranomistajia persuuksista – tai jostain sieltä suunnalta, jos ei parannusta tule!
Koiraporukan puolesta Veku
Tessun uintimatka
Keräsin aamuvarhain 19.8 tatteja uimarannan pusikoissa, kun kuulin ensin kolinaa. ja sitten loiskintaa. Ketään ei näkynyt ja ehdinkin jo ihmetellä, kuka olisi veneellä joella soutamassa siihen aikaan. Menin lähemmäs jokea. Kas kummaa, leveimmässä kohdassa näkyi ruskea koiran pää vedessä. Virta tahtoi viedä koiraa järvelle ihan väkisin, mutta pääsihän se viimein toiselle rannalle. Se ravisteli ylväästi turkkinsa, eikä minusta näyttänyt yhtään märältä Ai, kuka se oli? No, uimarihan oli Tiaisen Tessu. Se oli käynyt varmaankin Jussilassa Kallea tervehtimässä, ja kiinnostui, mitä minä kyykin uimarannalla. Ei viitsinyt kävellä, vaan lyhensi matkaa uimalla, ja sitten kiireesti Parkkiseen Ripen luo. Vielä kotimatkalla tapasin Tessun Vekun tarhan ulkopuolelta – sen kasvoilta suorastaan paistoi: ähäkutti, sinä olet vankina, mutta minä poika vapaa! (LB)
Lahtisen Seri on pois
Maijan ja Uskon lemmikki, Seri, on kuollut. Seri loikkasi koirien taivaaseen 30. toukokuuta. Se sairasti jo edellisvuonna ja leikattiin, mutta leikkaava lääkäri jo ennusti, että syöpä voi piankin puhjeta uudestaan, koska kaikkea sairasta kudosta ei saatu pois. Lääkärin mukaan loppuaika olisi koiralle tuskallinen, ja kun sen voimat alkoivat ehtyä ja se alkoi kärsiä, Riina ja Maija veivät sen viimeiselle piikille Pieneläinklinikalle Jyväskylään. Nyt se on tuhkattu ja palannut kotiin.
Seri oli itse sitä mieltä, että hän oli Lahtisen perheen pää ja johtaja, ja Usko ja Maija uskollista henkiläkuntaa. Seriä kauan seuranneena: se voi pitääkin paikkansa! Ainakin tärkeä osa Lahtisten perhettä on pois, kun Seri on tuonilmaisissa. Mutta jäihän siitä ja sen tempauksista monia hauskoja muistoja… Aika moni kyläläinenkin on ehtinyt jo ihmetellen katsoa, missä Seri luuraa. kun ei sitä ole näkynyt vakituisella vahtipaikallaan. Seri oli viimeinen ”vanhan kaartin” koirista, eli niistä, jotka olivat syntyneet jo viime vuosituhannella. Seri oli kuollessaan 14 vuotta ja kolme kuukautta.
Veku tässä vaan moi!
Kai huomasit, että mun kuva oli Keskisuomalaisessa, kun haistelin orvokkien tuoksua? Ihan on tassu väsynyt, kun on niin paljon tullut onnitteluja kuvasta, oli kuulemma onnistunut! Se oli jotain 11.6 tai jotain lehdessä.
Rauha tuli taloon
Kuvassa Rauha , suomenlapinkoira, joka saapui Hankasalmelta Rutalahteen 31.7.2010 Tarkkasen perheen iloksi.
Nyt Rauha on siis jo rapiat 13 viikkoa vanha kaunotar, joka kasvaa ja kehittyy kovasti kaiken aikaa.
Pääsääntöisesti Rauha on ihan nimensä veroinen, kiltti ja tottelevainen, mutta väliin mietimme kuitenkin, olisiko parempi nimi ollut Rieha,
sen verran vauhdikas ja riehakas hän myös osaa olla.
Rauha tykkää kovasti juosta vapaana pihalla, käydä lenkeillä varsinkin maastossa ja rakastaa kaikkia ihmisiä- niin pieniä kuin isojakin.
Myös toisista koirista Rauha on kovasti kiinnostunut ja suhtautuu maailmaan muutenkin hyvin avoimesti ja uusia ihmeitä tutkien.
Kaikkea pitää ehdottomasti pysähtyä nuuhkimaan.
Meidän perhe on kovasti jo nyt ehtinyt kiintyä tähän lempeäsilmäiseen ystäväämme.
Ja uuden ystävämme ansiosta on perheen yhteinen tai yksin lenkillä käynti ja ulkoilu lisääntynyt todella huimasti.
Rauha on viimeinkin saapunut taloomme=). (Kirsi, Rauhan emäntä)
Seri ja kanan lento…
Hei vaan pitkästä aikaa! Kesä on mennyt kuin hujauksessa ja kyllä minä nautin, kun oli lämmintä. Onneksi Usko ja Maija ymmärsivät päästää yölläkin ulos, kun välillä meinasin jo ihan paistua. Mutta nam, kyllä luut muhivat meheviksi kevyesti multaan peitettyinä. Ai niin, eihän minun siitä pitänyt kertoa, vaan kananhakureissusta. Minä niin tykkäisin tuoreista munista, ja kun täällä alkaa jo melkein joka talossa olla kana tai kaksi, niin minä ajattelin, että kyllä se Maija yhden kanan hoitaa Uskon ja minun hoitamisen ohessa. On se niin nopsa jaloistaan. Muna päivässä olis ollu minusta oikein sopiva ja tervellinen ruokavalion lisä. Ja toinen juttu on se, että minua on jo pitemmän aikaa ottanut päähän, kun tuossa naapurissa Koivusalossa on kanat kaakattaneet pitkin kesää. Ne ei Usko ja Maija tienneet koko kanoista mitään, mutta minäpä olin nähnyt ja hioin suunnitelman valmiiksi, että sitten kun…
Ja heti, kun pääsin irti, juoksin naapuriin. Ne on niin tyhmiä nuo kanat, että oli ihan helppo napata yhtä rivelistä kiinni ja sitten kotiin. Se kyllä yritti karkuun ja räpisteli kovasti, mutta minä pitelin vain tiukasti kurkusta kiinni ja juoksin. Höyheniä lenteli ympäriinsä ja sen siivetkin oli kuin lentokoneella. Vähän hätäännyin, kun Maija huusi, että ”Mikä herrajjumala tuolla Serillä on, onko se hakenu Tarkkaselta sen koiranpennun, vai onko se kissa vai mikä se on!” Se ei ees hengittäny välillä, huus vaan. Eikö se nyt onneton kanaa tunne, maalaisihminen!
Täytyi siirtyä suunnitelmaan B, kun se huusi niin, että ajattelin jo sydämestä ottavan. Ja sitten Usko nappasi minut naruun ja kana köpötteli siinä hötäkässä kukkapenkkkiin ja vain iso kasa höyheniä pöllysi parkkipaikalla! No, rauhotuinhan minä siitä aika äkkiä, ja ne haki korin ja lakanan ja kääri sen kanan siihen. Sitten ne lähti kanakaupoille ympäri kylää. Olisivat kysyneet minulta, mitä sitä tarvis ympäriinsä ajella kana peräpenkillä. No nehän meni tietty ensin Lindholmille, kun siellä on niitä kukkoja, mutta ei ne huolinu sitä kanaa, se rouva vain sanoi, että ei tuo ole minun. Ja kävi ne muuallakin, mutta nyt en muista, kun olin vähän hermostunut.
No sitten ne älys mennä Koivusaloon, kun oikein monta kertaa jo olin haukahtanu. Ja sieltähän löyty kolme muutakin kanaa. (nam) Ja kuten jo tiesin, ne oli irti ja Tarkkaset kerto, että just yks käveli heidän pihan läpi Parkkiseen. Meniköhän se Ripen luo? Sinnehän ne jätti sen melkein kynityn kanan ja Eija vain nauroi, kun se tuli kotiin. Nyt Maija on laukannu siellä kattomassa, miten se kana voi ja se kuulemma kaakattaa muitten joukossa kuin ei mitään. Siis se kana. Ja Maija meinaa kuitenkin korvata kivun ja säryn, vaikka se henki säilykin. Se kana on vain vähän ylpeä, että on ollu seikkailuja. Mutta ei se Maija minusta mitään, ajattelis vähän, minkälaisia henkisiä patoutumia minulle jäi…Ja Uskolle. Olis niin mukava ollu herätä aamusin oman kanan kaakatukseen ja odottaa, että se pyöräyttää tuoreen munan. Jaa, mutta eikös siellä Huikoilla ole enemmänkin niitä kanoja. jospa…
Seri Lahtinen, tuleva kanafarmari
Ikäneito Serita Lahtinen, joka on tuttu näiltäkin sivuilta, täytti 25.2.2010 kunniakkaat 13 vuotta. Juhlapäiväänsä sankari vietti perhepiirissä, mutta sai silti lukuisia onnitteluja pitkin päivää… Onnitteluista kiitollisena Seri lähestyi onnittelijoita ja kaikkia näitten sivujen lukijoita oheiselle kiitoskortilla:
Rutalahden vanha neiti Vainiomäen ”Emmi”
Meidän Emmi-koira täytti uuden vuoden aattona 2009 kuusitoista vuotta. Voi sanoa, että on jo seniori-iässä. Emmistä voi sanoa, että on ikäisekseen aika virkeä koiravanhus. Tässä yhtenä päivänä Tapsa sai tosissaan juosta, että sai Emmin kiinni, kun oli jäällä päästänyt Emmin vapaana juoksemaan. Reippaasti Emmi tepsuttaa aina kotiin päin.
Nuorempana, kun karkasi tai päästettiin irti, niin naapurien kissat saivat kyytiä ja on emäntäkin joskus joutunut mahalleen, kun Emmi lähti kissan perään.
Emmi on ollut oikein kiva lemmikki ja kyllä se on huomiota saanut meiltä molemmilta, vaikka paremmin se pitää Tapsaa kaverinaan. Pesuista ja harjaamisesta Emmi ei oikein tykkää.
Koirana Emmi on ollut hyvin kiltti. Ei ole pahemmin mitään tuhoja tehnyt ja ollut minulle ja Tapsalle kuin lapsi.
Vanhemmiten Emmi on käynyt vähän määräileväksi. Jos ovi ei heti aukea, kun haluaa ulos niin haukkuminen kiihtyy ja ulkona vielä haukkuminen jatkuu.
Emmistä on ollut paljon ilo ja myös huolta, mutta aina se on palkinnut iloisella katseella ja hännänheilutuksella.
Rodultaan koiramme on ”moro” eli partacollien ja collien sekoitus. Varmaan joka päivä kylän raitilla ulkoilemassa nähdään Vainiomäen Tapsa ja Emmi-koira.
Emmi alkaa olemaan jo aika vanha, siitä ollut paljon iloa ja mukavat muistot jäävät mieleen kun aikoinaan Emmi muuttaa koirien taivaaseen, Emmi on ollut meidän perheen oma psykologi.
Sinikka Vainiomäki
Huikon Ture ja Roope lähettävät syysterveisiä Päijänteen rannalta!
Hei kaikki Rutalahden lemmikit ja lemmikkien ystävät! Vilkas harjoittelu- ja kilpailukesä on jo takana ja edessä uudet haasteet. Ei Erja vielä ole edes kertonut, mihin se aikoo meidän kanssa lähteä, mutta melkein joka viikonloppu ainakin toinen meistä on sen kanssa reissussa. Toinen sitten on kotona vahtikoirana. Jos haluat, voit kyllä käydä meidän kuuumisia kurkkaamassa tuolta Erjan tekemiltä sivuiltawww.ehuikko.weebly.com Tai jos kiinnostaa, voit lähettää meidän kuvan jollekin koirista pitävälle ystävällesi. Kuvamme löytyy myös kylän sähköisten postikorttien sivulta. Moi vaan! tv. Ture ja Roope
Turre Nisulasta esittäytyy
Terve! Minä olen Muroahon Turre. Rotuni on karjalan karhukoira. Muutin Ilmosten perheeseen Seppälän Markun luota, joka asuu noin1 km. päässä. Tirri on yksi minun ystävistä, vaikka se haukkuu hirveästi, kun tulen sisälle. Ella on minun sokea ystävä ja Sirukin oli samassa perheessä, mutta se muutti pois. Sanni asuu minun vanhassa kodissa, Olen mielelläni metsässä hätyyttelemässä hirviä ja jos eteen sattuu joku jyrsijä tai supikoira, niin aika varmasti siltä lähtee henki. Asustelen pikku kopissani ja joskus lenkin jälkeen pääsen sisälle taloon lepäämään. Olen mustavalkoinen pitkäkuonoinen ja komea uros.
Aleksi Ilmonen 12 v.
Olen Tessu Tiainen, pystykorvan näköinen kulkija Rutalahden raitilla…
Minä olen Tessu-koira. Olen riehuva koira. Tykkään juosta ja nukkua. Syön mitä tahansa vanhaa ruokaa ja maitoa. Minun kaverini ovat oma äitini ja isi. Minulla on kaksi silmää, kuono, neljä jalkaa, kaksi korvaa, pää ja häntä. Minun ikäni on neljä ja kotina on pieni keltainen talo, jossa on Henri, Tanel sekä heidän äiti ja isi. Olen koira, jolla on joskus korvat pystyssä ja joskus alhaalla. Karkaan joskus kotoa. Kun minä muutin äitini ja isäni luota pois, minua suretti. Kun muutin toiseen kotiin Rutalahteen, niin olin aluksi arka, mutta nyt olen leikkisä ja rohkea. Ja kaikki minut jo tuntevat kylällä. (Henri Tiainen 4. lk.)
Hah, hah, haa, kun minua naurattaa!
Minä olen siis Seri, tai alunperin ja hienosti: Serita Lahtinen, ikä 12 vuotta. Olen tuo kuvassa oikealla oleva ja vasemmalla on toinen minun parhaista kavereistani, sen nimi on Maija. Tai Mamiksikin minä sitä kutsun. Ja toinen yhtä hyvä kaverini on sitten Usko. Saatat sen tunteakin, se kun soittaa hanuria.
Niin minua rupesi ihan väkisin naurattamaan, kun tuo Maija justiin muisteli minun tempauksiani. Kyllä sitä onkin nuorena tullut hurjasteltua ja aiheutettua päänvaivaa tälle henkilökunnalleni. Onneksi olen ne nyt jo saanut koulittua aika hyvin mieleisekseni, mutta kuluihan siinä aikaa ja puruluita! Kerronpa tässä muutaman hassun tapauksen:
Kerran kuulin, että Jääskeläisen Hulilla on jemmassa oikein iso puruluu ja kun Maijan kanssa oltiin lenkillä ja ovi sopivasti aukesi, ryntäsin sisään – ja oli ihan lapsellisen helppoa temmata luu mukaan ja sitten painella kotiin, vaikka Maija huusi kuin palosireeni… Toisen kerran yhtenä kesäyönä, kun toiset nukkuivat, lähdin seikkailemaan. Vaikka ikkuna oli köytetty tiukasti raolleen, tungin siitä ulos ja sitten Jääskeläiseen. Kyttäsin oven takana ja kun ne lähti taksikyytiin, ryntäsin sisään ja suoraan isäntäväen sänkyyn. Ei löytynyt puruluuta, ei. Mutta kylläpä Maija ja Usko oli silmät pyöreinä, kun Marjut toi minut aamulla kotiin. Ne luuli vissiin, että se kiskoo ihan vierasta koiraa meille!
Muuten minä olen oikein herttainen, olettehan huomanneet, kuinka moni mainitsee minut ystäväkseen näillä sivuilla, mutta ne ei olekaan tulleet minun reviirilleni: jos kuka vain koira uskaltaa herkkupiilolleni pihassa, otan heti luulot pois! Ja kissoja vihaan yli kaiken sen jälkeen, kun pentuna naapurin Kuosmanen veteli minua ympäri korvia. Miksi semmosia eläimiä kuin kissoja yleensä kukaan pitää nurkissaan?
Jaa, täytyyhän minun yksi heikkouksistanikin paljastaa: minä pelkään ukkosta ja pauketta silmittömästi. Onneksi henkilökunta on jo niin hyvin kouliintunutta, että uutena vuonna me ollaan jo vuosia oltu Putkilahdessa kylässä, sinne ei kuulu mikään melu eikä pauke. Ennen me kierreltiin autolla vaikka koko yö, kyllä se olikin raskasta. Mutta ukkonen onkin vielä hankala juttu, nyt olen alkanut pelätä jo, kun ilmassa on pisaroita. Mistä sen tietää, milloin paukahtaa! Kerran viime kesänä, kun ne meni tansseihin ja jätti minut kotiin, yritin epätoivoisesti yläkerran ikunasta ulos ja juutuin siihen roikkumaan. Onkohan minun maha vähän kasvanut? Kyllä ne oli kauhuissaan, kun palasivat – ja oikein olikin niille!
Ai, miten niin olen henkilökunnan onnistunut hyvin kouluttamaan? No katsokaas, kun on talvi, saan maton lämmitettynä ulos. Olen kyllä harkinnut, että jos nyt on tulossa kova talvi, pyydän että hankkivat minulle lämpötyynyn pensaan alle. Ja sitten kun lähdemme lenkille, Uskon kanssa aamulla ja Maijan kanssa illalla, ne kulkee ihan minne minä haluan, ja vaikka mieleni muuttuisi kesken matkankin. Siinä minulla olikin kouluttamista… Huh, huh! Aika usein vien Maijalle lenkkikengät valmiiksi, että se varmasti lähtee. Eikä se vielä koskaan ole minua pettänyt.
Ja kyllä minua muutenkin hoidetaan paremmin kuin ketään tutuistani. Usko välillä pelkää, että minulta loppuvat karvat, kun Maija kampaa niin perusteellisesti…
Ihan tärkeimmäksi velvollisuudekseni olen ottanut huolehtia, että Maija ja Usko menevät riittävän ajoissa nukkumaan. Mitä ne yöllä tekee kukkumassa, vanhat ihmiset! Viimeistään iltauutisilta petaan sängyn ja alan ohjata niitä makuuhuoneeseen. Toisinaan ne ei meinaa millään uskoa, että pitää ihan ääntä korottaa. Usko varsinkin katsoisi televisiota iltamyöhään, kymppiuutiset ja kauemminkin. Minulle se ei sovi, kun on se aikainen herätys… On niin turvallista, kun Maija tuhisee toisella ja Usko toisella puolen, ihan kuin koko paha maailma jäisi meidän ovien ulkiopuolelle. Vasta sitten minäkin saan kunnolla unen päästä kiinni.
Mutta taidan kertoa lisää joku toinen kerta, kuuluu jo Maija kutsuvan iltapalalle.
Rutasen Liljan ja Anteron ilopillerit
Mummon ja papan – Rutasen Liljan ja Anteron – silmäterä, Jasmin, parhaan kaverinsa Elli-koiran kanssa rannalla toukokuussa 2009. Elli vartioi varsinkin rantaleikeissä uskollisesti leikkikaveriaan ja ilmoittaa heti isä-Petrille tai äiti-Petralle, jos Jasmin lähtee hiekkakasalta.
Kaverukset toivovat, että toisetkin lähettäisivät ”Lapsi ja koira” -kuvia näille sivuille. Niitä olisi mukava katsella – muittenkin kuin mummojen ja pappojen.
Rutalahden koirille menestystä Toivakan Match showssa Markkinamessuilla 6.6.2009
Oona Lignell oli vasta ensimmäistä kertaa kaukasianpaimenkoira Daisyn kanssa leikkimielisessä näyttelyssä ja niin vain pentu pokkasi näyttelyn iloisimman koiran ruusukkeen ja oli siitä ikionnellinen. Jos omistajille olisi jaettu vastaavasti ruusukkeita, Oona olisi ihan varmasti voittanut iloisimman omistajan tittelin!
Huikon Erjan koirille ropisikin sitten palkintoja oikein enemmälti: Erjan itsensä esittelemä Ture voitti näyttelyn parhaan koiran tittelin ja tuomari kehui Turea hienoksi koiraksi, jolla on mahdollisuuksia vaikka kuinka suurissa näyttelyissä! Tänä keväänä ja kesänä Ture onkin napsinut palkintoja ”oikeistakin” näyttelyistä oikein roppakaupalla. Eikä Roopekaan palkinnoitta jäänyt, vaikka Maire oli kylmiltään elämänsä ensimmäistä kertaa esittelemässä.
Erjan koirathan ovat autralianpaimenkoiria ja niitten näyttely- ja kilpailumenestystä voit käydä seuraamassa emäntänsä pitämiltä kotisivuilta www.ehuikko.weebly.com
Rutalahden Rapsun mietteitä
Marraskuu 2007
Olen täällä uudessa talossa ja sitä omaa kotia on kovasti ikävä. Emäntä Eila ja sen Heljä, Markku ja Ilkka on mielessä koko ajan, ja se kattikin, Lolo. Oma rakas Eila-emäntä nukkui pois ja tänne outoon paikkaan toivat. Onneksi on sentäs sama kylä. Minä olen Rapsu Rutalahdesta, omaa sukua Ahonen, nyt mikä lie! Kuulemma eläkepäiviä täällä vietän, pyh! Kyllä minä vielä näille eläkepäivät näytän!
Tuttu oma koppi on tuossa vieressä, mutta sinne en mene. Mieluummin makaan täällä puun alla tai ojassa ja näytän synkältä. Nuo uudet käy koko ajan katsomassa ja yrittää mielistellä, mutta minä olen Rutalahden Rapsu, enkä moiseen sorru! Kehuvat, rapsuttavat ja yrittävät perässä pysyä. Kinnusia ovat nimeltään.
Joulukuu 2007
Olen vähän antanut periksi. Ukko Jorkki ja sen Eeva vaikuttaa siltä, että kyllä me toimeen tullaan. Pitkiä metsäretkiä tehdään harva se päivä ympäri Rutalahtea. Oittilantien varteen olen myyräjahdissa kaivanut isoja koloja.
Hämäräperäistä väkeä on ollut joulunvietossa mukanaan taivaallisia herkkuja. Hanhenmaksapalleroita Ranska-nimisestä maasta. Oikein takatassuille riehaannuin hyppimään, kun se tuoksu tuli tähän kauniiseen kuonooni. Muutaman maistiaisen sain, mutta ei kuulemma ole oikean koiran ruokaa. Epäilyttää, että nyt huijataan… Onneksi hirvenlihaa tuodaan, ettei herkut ihan näitten ulkomaantuliaisten varassa ole.
Talvi ja kevät 2008
Nyt täytyy tunnustaa, että siellä sisällä talossa on niin ihana nukkua. Kerran tulin sisälle kovalla pakkasella ja sille tielle jäin. Jos yöksi omalle patjalle ja rapsuteltavaksi haeta, niin murjotan ja kunnolla. Päivisin vahdin aamulenkin jälkeen harakoita, oravia ja myyriä pihassa. Pari kertaa olen päättänyt lähteä ominpäin kylille, mutta tullut aina takaisin. Ainakin melkein aina… Huikoilta vaan tulee niin ihania tuoksuja. Ja aamulla menen ja herätän väen pussaamalla sitä Ukon toista suosikkia, vaimo Eevaa. Sänkyyn eivät päästäisi, mutta olen oppinut hyppäämään hiljaa jalkopäähän.
Kylän koirista Jussilan nuorta Kallea käyn harva se päivä tervehtimässä. Vainiomäen Emmin kanssa taas rähisen vanhojen rouvien tapaan. Ukon ja emännän tyttären, Paulan kanssa käydään myös usein kylillä. Aina kun se laittaa lippalakin päähän, tiedän, että nyt menoksi ja istun haukkumaan oven viereen. Koskikaran kierroksesta tykkään, vaikka se silta alussa vähän hirvitti!
Kesä 2008
Paljon väkeä on rampannut koko kesän minua ihailemassa. Osalla on ollut muita koiria mukana ja minä olen omaa pihaa puolustanut ja silloin koko lahti raikuu. Kalassakin olen veneellä käynyt. Jos Ukko-Jorkki menee jonnekin, niin kyllä sinne minä myös. Iltaisin laitan aina tassuni ja kuononi Ukon jalan päälle, ettei se vaan pääse minnekään livahtamaan. Emäntääkin pitää vahtia. Se kävi kerran pihassa kuusen alla pissalla, ja minä laukkasin siihen viereen samalle hommalle. Se niitten tyttö Paula, kieri maassa, kun kuulemma niin nauratti. En ymmärrä? Se oli vaan Emäntä -Rapsu-laatuaikaa!
Olen kaivanut kuoppia marjapensaitten alle, niissä on viileä maata, ja saapahan pienellä vaivalla syödä marjoja suoraanpensaasta. Ensin kunnolla mullassa muhinut hirvenluu ja marjat päälle, Se on suomenpystykorvan gourmee-ateria.
Syystalvi 2008
Ei oikein enää ole kunto paras, mutta kyllä tässä vielä pystykorvan sisulla mennään. Hanttiin pistän, jos suunta ei miellytä tai jos en vielä kotiin halua. Rutalahden Rapsu kulkee omia polkujaan! Yhdellä lenkillä löysin tuolta tieltä oravan, ja kannoin sen pitkän matkan kotiin saakka. Toivottavasti mahdollisimman moni kyläläinen näki ja luulivat, että olin sen itse pyytänyt! Vasta kun emäntä-Eeva oli käynyt kehumassa, pistin kurresta käpälät poskeeni. Mutta nyt taidan mennä tuonne pirttiin rapsuteltavaksi.
Rutalahden Rapsukka lähti muille maille oravajahtiin alkuvuodesta 2009. Paljon rakastettuna, kaivattuna ja monen elämään iloa ja lämpöä tuoneena. Hau! (Paula Kinnunen)
Rekun muistelmia kotikylästä ja vähän muustakin
Rekku Rajala, joka kylänvanhimpana avasi Lemmikit-sivun, on maanantaina 11.5. 2009 illalla lähtenyt koirien taivaaseen. Kuollessaan Rekku oli 18 vuotta 3 kuukautta ja 10 päivää vanha. Ohessa Rekun ”muistelmat”sellaisina kuin ne jo ensimmäisellä kertaa julkaistiin.
Hei vaan kaikki Rutalahden lemmikit!
Minun nimeni on Rekku ja olen 18 vuotta vanha. Isäntä sanoo, että ihmisen iässä se meinaisi noin 126 vuotta, että minä kai olen aika vanha, kylänvanhin kuitenkin, mitä lemmikkeihin tulee.
Syntymäpäiväni oli lauantaina 31.1.2009, ja sähkeitä ja puheluita saapui pitkin viikkoa – ystäväni Anja Ruokkeelta onnitteli nimittäin lehdessä minua, ja siitä tiesivät toisetkin. Kiitos kaikille, joita en haukullani muuten tavoita!
Muutin siis jo vuonna 1991 tänne Rutalahteen Joutsan kirkonkylältä. Meitä oli kolme tytärtä ja äiti Moona, mutta isästä minulla ei ole tietoa. Emo sanoi, että isä oli salaperäinen yön kulkija. Eihän lapsuusperheeni Siitari mitenkään neljää koiraa voinut pitää, ja niin me tytöt saimme lähteä maailmalle. Minut he vaihtoivat hevosenlänkiin, nuorempana se tuntui minusta jotenkin nololta, kun toisista koirista oli pulitettu isot rahat, mutta nyt minulla on jo niin hyvä itsetunto, että olen siitä vain ylpeä.
Kun Isännän kanssa tulimme ensi kertaa Joutsasta Rutalahteen, ajattelin, että mihin kumman korpeen se minua oikein raahaa! Mutta hyvin tänne otettiin vastaan, vaikka kyllä kerran pentuna kuulin pensasaidan läpi, kun naapurin Maija ja Kaisa puhelivat, että nyt ”ne” on ottaneet koirankin, mitähän siitäkin tulee… Se kun se meidän silloinen kissa, Tauno Kuosmanen, oli vähän sellainen omapäinen, että se piti Lahtisen ja Tallimäen pihoja ja taloja omanaan. Eikä aina käyttäytynyt kovin siivosti.
Myöhemmin, kun ison osan leipätyöstäni tein Joutsassa Joutavan “vahtikoirana”, työpäivän jälkeen oli aina kiire pois kirkonkylän hälinästä ja kohti kotia ja Rutalahden rauhallista elämänmenoa.
Nyt koirien keinutuolissa kiikutellen kun muistelen, niin luulen, että hyvät ystävät ovat kaikista parasta, mitä Rutalahdessa olen monien, monien vuosien aikana kohdannut. Olen vain niin vanha, että lemmikkiystävistäni useimmat ovat jo siirtyneet tuonilmaisiin, niin kuin Auvilan Hero, Tallimäen Miska, Koivusalon Jeppe, Huikon Jannukin on jo kuollut, minustahan se oli vielä nuori mies. Ja sinne on mennyt Mäkelän Nallekin, ainut vieras kissa, josta olen tykännyt. Paitsi Koskisen Jullea olen myös ruvennut sietämään, kun Isäntä sanoi, että älä hauku, Julle on hänen poikakaverinsa. Meidän perheessäkin on jo kolmas kissa minun aikanani. Kuosmasen ja Jukupätkän kanssa olimme sydänystäviä, mutta tätä nykynuorisoa, eli meidän Possu-kissaa minun on kovin vaikea ymmärtää. Ne nuoret, ne nuoret…
Vanhoista kavereista ovat jäljellä Vainiomäen Emmi, jonka kanssa näihin asti olemme tapelleet, että karvat ovat pöllynneet, mutta yksi päivä teimme sovinnon, ja tulimme siihen tulokseen, että olemmekin aika mukavia koiria molemmat. Onhan tuo Lahtisen Serikin jo keski-iässä ja se on myös hyvä ystäväni.
On minulla kylän ihmisissäkin Oikein Erikoisen Hyviä Ystäviä, mutta kun nuo ihmiset ovat välillä niin kummallisia, niin en halua heitä erikseen luetella. Tietäväthän Viljasen Teuvo, Huikon Jarno, Taipaleen Raimo, Lahtisen Maija ja Huikon Maire sen muutenkin…
Se täytyy sanoa, että ainakin koirien on ollut Rutalahdessa aina hyvä asua. Joskus, jos sattumalta olen ollut karkuteillä, naapurit soittelevat, tai nuoremmiten joskus toivat kotiinkin. Ei muuten, mutta etteivät autot ajaisi päälle. Ja sekin on kiva, kun melkein aina, kun olemme kävelyllä, joku kysyy myös minun vointiani. Kyläläiset tietävät ainakin minun nimeni ja useimpien koirien nimet, ja aika monien kissojenkin. Eikä kukaan hauku jätöksistä, jos Emäntä tai Isäntä ei aina muista ottaa pussia mukaan, sinne ne ovat jääneet tienposkeen lannaksi.
Täällä kun ei aina tarvitse talsia samoja reittejä, kun kesällä pääsee vaikka Koskikaran kierrokselle tai mihin vain metsässä, niin sekin on tosi kiva juttu. Virkistyyhän samalla tuo henkilökuntakin. Talvella taas voi jäällä monesti juosta vapaana.
Ihan viime aikoina Rutalahdessa ovat muutamat alkaneet harrastaa oikein tosissaan koira-asioita. Joskus olisi kiva käydä katsomassa, mitä vaikka Huikon Roope ja Ture Erjan kanssa puuhaavat. Täytyykin vihjata Emännälle, jos se vaikka veisi katsomaan, mitä ne tokot ja agilityt ja kaikenlaiset vieraat sanat oikein meinaavat. Emäntä vasta kävi Toivakassa koiravaljakkoajoissa ja sehän vasta olikin ollut jännä juttu, mitähän jos mekin?
Ai miten olen näin vanhaksi elänyt? Ei minulla siihen ole vastausta, vähän itsekin joskus ihmettelen, kun nuorena sairastelin. Kuulohan minulta on mennyt, mutta Emäntä varsinkin on oppinut koirien viittomakieltä oikein hyvin. Ja senkin olen oppinut tähän ikään, että välillä en ole kuulevinani, jos asia ei kiinnosta. Näkökin vähän reistailee, mutta koirien “keltaisen lehdistön” pystyn tienposkesta vielä hyvin itse lukemaan – Isäntä nimittäin vannoi, että hän ei kyllä ala niitä minulle “lukemaan“! Johan sitä tässä iässä on vähän harva molemmista päistä, mutta tulkaapas itse perässä..
Kiitos vielä oikein sydämellisesti kaikesta muistamisesta – ei haukuta, kun tavataan!
Rekku Rajala, 18 vuotta
Toivolan tilan Tirriltä terveisiä!
Hei, minä olen höppänä ja ihana Tirri, ainakin kasvattajien mielestä. Minulla on viisi pehmolelua: kaksi hirveä, nalle, pupu ja heppa. Et arvaa, mistä pidän eniten? Okei, kerron: pidän eniten pupusta. Ja pallojen perään on kiva mennä. Minun kasvattajani ovat Emma, Kirsi, jota sanon äitiksi, Aleksi ja Matti, jota sanon isäksi. Osaan etsiä Emman, äitin ja Aleksin. Ulkonäölleni kaikki nauravat, sillä minulla on parta ja lättänä nenä. Olen griffon bruxellais. Koirakaverini ovat Ella, Turre ja Kati. Kati on noin kilometrin päässä ja Turre asustaa meidän pihalla. Ella on taas meidän kanssa sisällä, sillä hän on kanssa griffon bruxellais. Ellaa on kiva vetää parrasta. Lempipuuhiani on makupalojen syönti, lenkkeily ja lumessa leikkiminen. Rakastan lunta ja tietenkin makupaloja. Osaan muutamia temppuja. Minä joskus irvistelen, sillä alahampaani kasvaa nopeammin. Joskus minä leikin yksin, sillä muilla ei aina ole aikaa leikkiä, mutta se on TYLSÄÄ. Minulla on vähän liikaa energiaa. Minä nukun äitin ja isän vieressä. Joskus pääsen Emman viereen sinne ylös. Emmalla on eniten aikaa minulle ja hän leikkii kanssani. Kun Emma soittaa pianoa, vartioin sitä hänen huoneessaan. Se on joskus tylsää, koska Emma ei silloin leiki minun kanssa, mutta joskus se on kivaa.
Emma Ilmonen 11 v., Nisula
Veku Pakkanen tässä, tassua!
Hei vaan kaikki Rutalahden karvatassut! Minun nimeni on Veku ja sukunimeni Pakkanen. Täytän kesällä neljä vuotta. Olen syntyisin Korpilahden Sarvenperältä, mutta en minä kyllä enää yhtään muista, minkälaista siellä oli, olen suurimman osan elämästäni viettänyt Jyväskylässä. Olin Leilan (siis backmanin leilan) isän koira, mutta tämä ensimmäinen isäntäni kuoli, kun olin vielä aika pentu. Myös emäntäni kuoli tänä talvena ja siksi jäin orvoksi. Pauli (siis backmanin pauli) sanoo, että olen Leilan pikkuveli ja perintökoira. Joka tapauksessa asun jatkossa myös Vinkkelinmutkassa, jos en ole datsallani Jyväskylässä.
En ole hirveän hyvin tutustunut toisiin koiriin, sillä vaikka kotini on kaupungissa, se on enemmän maaseutua kuin Rutalahti! Siellä ei ole lähellä naapureita, eikä varsinkaan koiria. Mutta olenhan minä ennenkin täällä kylällä käynyt ja tiedän aika monta koiraa jo ulkonäöltä.
Autossa en tykkää ollenkaan olla, ja kun olin lähdössä tänne Rutalahteen, aloitimmekin tämän uuden henkilökuntani kanssa ihan uuden harrastuksen: koirapainin. Vaikka tarjolla oli valkoisia puruluita ja jos mitä houkutuksia, minä en meinannut nousta autoon. Pelkäsin, kun Possu (siis se kissa) huusi kuin palosireeni, se ei kanssa tykkää autoilusta ja menee aina piiloon, kun tietää, että pitää lähteä. Rekku kyllä kulkee mielellään autolla, mutta me Possun kanssa luotetaan enemmän omiin käpäliin. Kuumailmapalloja minä kanssa vihaan, niitä kun pyörii meidän maisemissa kesäaikaan, mutta toivottavasti eivät enää laskeudu pihaan.
No tassutellaan, kun tavataan… tv. Veku
Hei, minä olen Tara!
Rodultani olen Bichon havanais ja ikää tulee tänä vuonna 13 vuotta. Tulin Toivosen Lailan hoiviin 8-vuotiaana, kun silloinen omistajani halvaantui, eikä enää jaksanut ulkoiluttaa minua, minä kun kovasti tykkään liikunnasta. Eläinrakkaalla Lailalla on myös kesällä 3 vuotta täyttävä Nipa, jonka emä on suomenpystykorva ja isän suonissa virtaa usemmankin rodun verta.
Moikka! Minun nimeni on Otto.
Minä olen 3 vuotta. Olen labradorinnoutaja. Tykkään myyräjahdista ja karkailusta. Tulikin mieleen yksi karkureissu, josta nyt kerron. Yhtenä aamuna isäntäni oli vielä kotona, mutta lähdössä töihin. Hän päästi minut pihalle. Minä olin jo aiemmin keksinyt asian, josta isäntäväki ei tykännyt. Kävin talon takana olevassa lammessa uimassa. Sen jälkeen halusin karata. Kun isäntä huomasi minun karanneen, hän ilmeisesti soitti naapurin miehelle, koska se lähti seuraamaan minua. Pääsin aika pitkälle, mutta se sai minut kiinni. Se toi minut päiväksi niille. Sen jälkeen isäntäni haki minut. Asun pienessä kylässä järven rannalla. Minulla on musta lyhyt turkki, pitkä häntä ja olen aika isokokoinen. Luonteeni on ystävällinen, vähän vöyhkä. Kavereita on paljon, mm. Seri, Kalle ja myyrät. Tykkään lapsista.
Enonsa Matti Auvilan ja Katri Oksan Otosta kertoi Elli Auvila, 9 v.
Riitaojan Milo haukahtaa tervehdyksensä!
Meillä on uusi koira. Sen nimi on Milo. Se on aika pieni ja se on poika ja sen rotu on keeshond. Joskus se pissaa lattialle. Se syö klo 8, 15 ja 21. Sen väri on musta ja harmaa. Se puree joskus. Milo nuolee minun naamaa ja puree korvista ja vetää tukasta. Milo puhkaisi meidän yhden pallon. Meidän kissa on erikoinen, kun se hyökkää aina auton alta muitten koirien kimppuun. Kissalla ei ole nimeä, koska se ilmestyi meille jostain. Meillä on ainakin 150 lihalehmää. Meillä on 2 navettaa, ne ovat isoja.
Valtteri Porras, 8 v.
Hei! Minä olen Milo ja olen keeshund. Minun korvani ovat pystyt. Minä syön puuroa, lihamureketta, raejuustoa ja koiranruokaa. Minä tykkään jahdata perheeni poikia, joiden nimet ovat Juuso, Valtteri ja Aatu. Kissa ei oikein pidä minusta. Minä pidän Turre -koiran jahtaamisesta, vaikka Turre onkin minua nopeampi. Turre ei pidä, että meidän leikkejä häiritään. Suomenpystykorva Aku on toinen ystäväni, vaikka se joskus muriseekin minulle. Aku on yleensä häkissä, mutta minä menen joskus häkin luo. Minä villiinnyn helposti ja saan yleensä nuorimman pojan Aatun kiinni. Minä pidän kenkien piilottamisesta. Minulla on neljä veljeä. He eivät asu kotonani. Minä ikävöin heitä.
Juuso Porras 10 v.
Koiraterveisiä enklaavista:
Mosse, alias Moskwitch, vartiopaikallaan Aholehdon pihassa. Vuh!
Ja näin Mossen emäntä Annikki Lehto kertoo koirastaan:”Mosse on syntynyt syksyllä 1998, eli täyttänyt kymmenen vuotta. Se on rodultaan SEROPI eli sekarotuinen piski, siinä on laikaa ja pystykorvaa ja oliko vielä ajokoiraakin, eli vanhemmatkin olivat sekaroituisia. Linnuista se on erityisen kiinnostunut. Viikonloppusin haen Mossen kanssa lehden tuolta Viskarin luota ja usein talvella mennään potkurilla, Mosse on hurja vetämään, vauhti kiihtyy kovaksi tuossa alamäessä. Ja jos se sattuukin huomaamaan linnun tai oravan puussa, niin ei se paljon ajattele, vaan hyppää täydellä vauhdilla penkkaan. Niin siinä mennään potkurin kanssa sitten ojaan… onneksi ei vielä ole käynyt pahemmin. Mosse tykkää juosta ja muutaman kerran se on päässyt karkuun, eikä heti tulekaan takaisin. Sisällä se on ihan rauhallinen, ulkona pitää vahtia kaikista ohikulkevista. Kaikenlainen ruoka maistuu ja sen huomaa. Silloin kun Mosse oli pieni niin kummityttömme sanoi sitä ohueksi koiraksi, mutta eipä sano enää, varsin tuhtissa kunnossa se on nykyään. Koiran omistaja on Hannu, minä olen enemmän kissaihminen.”
Saanko esitellä, Jussilan pihavahti eli Herra Kalle Braun
Kalle on toukokuussa 4 vuotta täyttävä länsi-
göötanmaan pystykorva, kiltti ja herkkä koira, joka tietää tarkkaan reviirinsä rajat. Se on Thomaksen sylikoira, mutta omasta mielestään vaarallinen vahtikoira, joka haukkuu kaikki ohikulkijat. Kallen paras ystävä on Jääskeläisen Huli, mutta on sillä muutama ystävätärkin, jotka käyvät antamassa sille suukon, kun se kurkistelee portin välistä. Tosi suloinen on Lahtisen Seri. Kalle ymmärtää koirakielen lisäksi suomea ja vähän saksaakin. Se on matkustanut aika paljon, käynyt jo ulkomaillakin. Kalle on myös kunnon maalaiskoira, joka ei yhtään ymmärrä, kun tuntemattomat kaupunkilaiskoirat haluavat leikkiä sen kanssa. Pelokkaana se katselee ja sanoo, että ei hän leiki tuntemattomien kanssa.
Mailis ja Thomas Braun
Tutustu, minkälaisiin seikkailuihin pääset koiranäyttelyissä tai -kilpailuissa… ehuikko.weebly.com
Näille sivuille koirien emäntä ja kouluttaja Erja Huikko on koonnut taustatietoa lemmikeistään ja kertomuksia näyttely- ja kilpailumatkoilta.
