“Yks on kaikkein matkan pää”
Kirjoituskivi pitää salaisuutensa
Rutalahden Kirjoituskivi Urpisiin johtavan tien varrella, lähellä Luokkimäkeä, jaksaa sukupolvesta toiseen kiinnostaa ihmisiä. Aukotonta totuutta kirjoituskiven alkuperästä ja tarkoituksesta ei kukaan pysty sanomaan – ehkä kiven viehätys onkin siinä, että siihen kätkeytyy ratkaisematon salaisuus.
Vuonna 1996 Rutalahden kylätoimikunta keräsi paikallislehti Joutsan Seudun kautta talteen kiven tarinoita, ja niitä löytyi yhtä paljon kuin muistelijoitakin. Kiven historiaa kertailivat sen lähellä asuvat tai asuneet, muut rutalahtelaiset ja vuosikymmeniä sitten tietä matkanneet ohikulkijat.
Alkujaan teksti on kevyesti hakattu kiveen, mutta nähtävästi kun sade ja paiste ovat häivyttäneet kirjoitusta, se on maalattu. “Muistan selvästi, kuinka pikkupoikana kuljetin sormea kirjainten uria myöten. Siitä on ainakin 70 vuotta”, Erkki Verkkonen kertoo. Tietenkään sama maalaus ei ole vuosikymmeniä säilynyt kirkkaana, mutta aina on löytynyt ihmisiä, jotka ovat halunneet jatkaa Kirjoituskiven elämää ja maalanneet tekstin uudestaan, kun se on alkanut himmetä. Osa on vakaasti sitä mieltä, ettei tekstiä ole koskaan hakattu, ainoastaan maalattu.
Viime vuosisadalla Kirjoituskivi on maalattu ainakin kolmeen kertaan. Mirjam Halttunen muistaa, että Kalle Halttunen kertoi maalanneensa poikasena tekstin yhdessä pappi Korhosen pojan kanssa. Tämä on tapahtunut joskus 1910-luvulla, sillä Kalle Halttunen oli syntynyt vuosisadan alussa, ja Korhonen taas oli pappina vuoteen 1920.
Erkki Verkkonen puolestaan muistelee, kuinka Atte Pailio maalasi tekstin 1930-luvulla matkailun lisääntyessä. Siihen aikaan kivestä kirjoitettiin lehdissäkin.
Kolmas Kirjoituskiven lähellä asunut, Elma Heimonen, sanoi Osmo Wihisen maalanneen tekstin 1960-1970-luvuilla. Uuden vuosituhannen taitteessa Thomas Braun on ilmoittautunut kiven kummiksi ja pitää huolta tekstistä.
Saattaa hyvin olla, että kivi on maalattu useampaankin kertaan, olisiko teksti muuten säilynyt niin hyvänä? Se ainakin on varmaa, että jokainen uudelleenmaalaus on herättänyt vanhoja muistoja ja tarinoita henkiin, ja ehkä on syntynyt uusiakin.
Moniin Kirjoituskiven tarinoihin liittyy Leivonmäen pappi, papin vaimo tai poika. Vuonna 1981 ilmestyneessä Leivonmäki -kirjassakin mainitaan tarinat, “mutta lause lienee alkujaan Leivonmäen kirkkoherra Korhosen puolison maalaama tai maalauttama.” Onko näin, jää arvoitukseksi. Vai olisiko poikasten tekemä uudelleenmaalaus jäänyt muistelijoitten mieleen, sillä Korhonen oli pappina 1905-1920, ja tekstin tiedetään olevan vanhempi.
“Kirjoituksen syntyhistoria on arvailujen varassa”sanoo Erkki Verkkonen. “Isovanhempani asettuivat läheiseen Rimmin taloon asumaan jo reilu 100 vuotta sitten, ja silloinkaan ei enää ollut varmaa tietoa kirjoituksen tekijästä tai sen tekemisen syystä. Isoäitini kertoi kuulleensa tarinan ryöstömurhan uhriksi joutuneesta papin pojasta. Isä hakkasi tai hakkautti kiveen tekstin hänen muistokseen. Tarina tuntuu kuitenkin hyvin epätodennäköiseltä, sillä näin suuri onnettomuus papin perheessä olisi löydettävissä heidän historiastaan.” Myös Nisulasta syntyisin ollut Pauli Mäkelä muisti vanhojen puhuneen, että papin poika olisi ryöstetty kiven lähellä, ja teksti sen takia kiveen hakattu.
Aarne Tarhanen on pikkupoikana kuullut isältään Johannes Tarhaselta, joka oli Sikomäen torpan poikia, että Leivonmäen papin poika sai matkallaan sydänhalvauksen kiven luona, ja että pappi hänen muistokseen hakkautti kiven.
Alfred Jokinen taas kertoi tyttärelleen Elma Heimoselle, että maantierosvo ampui Leivonmäen pappia tai papin poikaa niin, että tämän hatun reunasta lähti pala, mutta henki säilyi. Henkikultansa säilymisen kunniaksi tämä olisi hakkauttanut kiven. “Koulumatkoilla mentiin kiven kohdalla kovaa, se pelotti tekstin ja kauhutarinan takia”, Elma Heimonen muisteli.
Liisa Pylväskumpu kuuli pikkutyttönä isältään Esko Pölkiltä Jyväskylän matkoilla, että rovasti Vuorimaa olisi ison mäen noustuaan huilatessaan aina vähin erin hakannut kiveä. “Isä ensimmäisellä yhteisellä kaupunkimatkalla, olisko ollut 1920 tai 1921, oikein seisautti hevosen ja luettiin, mitä kivessä lukee. Se oli sillon jo vähän hämärästi näkyvissä. Seuraavilla kerroilla tiirattiin, että joko kirjoituskivi näkyy.”
Mutta kerrotaan kirjoituskivestä sellaisiakin tarinoita, joissa pappia ei näy. Vartiamäestä kotoisin olleet Vilho ja Martta Peltola olivat ennen sotia kertoneet Urho Nurmiselle kiven tekstin syyksi, että hevosmies ajoi markkinareissullaan kiveen ja kuoli, ja että teksti on sen takia siihen maalattu.
Aulis Virtanen taas on kuullut Helmi Virtaselta, jonka sukua asui vuosisadan alussa Röykkälässä, että kulkumies yöpyi kiven luona ja sytytti nuotion kuivan hongan juurelle. Puu paloi poikki ja kaatuessaan surmasi kulkurin. 1900 Syysniemeen metsänvartijaksi tullut Oskar Halttunen on aikanaan kertonut, että nälkävuosina ihmisiä olisi kuollut kiven luona ja teksti olisi heidän muistokseen.
Kyllikki Ahonen puolestaan kertoo: “Siihen aikaan ei ollut maantietä, vaan jonkinmoinen kinttupolku. Sitä polkua kulki hevosposti ratsastaen. Rosvo jäi kyttäämään ja tappoi postinkantajan sen kiven luona, ja joku kirjoitustaitoinen kirjoitti nämä sanat siihen kiveen. Näin on mummoni kertonut äidilleni ja äitini minulle.
”
Tarinat elävät omaa elämäänsä, mutta Kirjoituskivi on ja pysyy. Tuskin koskaan saadaan lopullista selvyyttä tekstin synnystä tai tarkoituksesta. Kuten Erkki Verkkonen Kylätoimikunnan kyselyyn 1996 vastasi:”Olemme ainakin 100 vuotta myöhässä sen alkuperän ja syyn selvittämisessä. Ehkä onkin parempi, että teksti elää nykypäivää ja muistuttaa meitä elämämme väistämättömästä päämäärästä.”
Leila Backman
Kirjoituskivi herättää edelleen muistoja, ohessa KTM Juha Korhosen tietoja isoisoisänsä suhteesta kirjoituskiveen. (toukokuu 2008)
”Selailin netissä joutessani mm. Leivonmäen nettisivuja ja törmäsin mielenkiintoiseen Rutalahti lehteen ja uutiseen koskien Rutalahden ns.
runokiven alkuperää. Voin valistaa 100 % varmana tietona, että ko. kiveen on sanan kaivertanut ja maalannut Leivonmäellä pappina 1900-luvun alkuvuosina toiminut Juho (Johannes) Korhonen vaimonsa, Elise (née Kansanen) kanssa. Johannes Korhonen oli isoisäni Micha Korhosen isä ja toimi pappina Leivonmäellä useita vuosia. Hän siirtyi Leivonmäeltä Lempäälän seurakunnan rovastiksi 1920-luvulla. Johannes Korhonen on haudattu vaimoineen Lempäälän hautausmaalle.
Pysähdyimme useasti perheemme kanssa 60- ja 70-luvulla autolla Rutalahdessa ko. kiven luona matkalla Helsingistä kesämökillemme Konnevedelle. Isäni muisti muistuttaa ohi ajessamme tuosta kivestä niinäkin kertoina kun emme Leivonmäellä – Rutalahdella ehtineet poiketa ja ajoimme paikan ohi. Kiven ja maalauksen alkuperään voi antaa täydellisen varmistuksen vielä elossa oleva iäkäs isäni serkku Hertta Pappinen née Kettunen, joka asuu Helsingissä, Kulosaaressa.
Juttelin hiljan Hertta Pappisen kanssa puhelimessa asiasta. Hän myös muisti lapsuudessa poikenneensa äitinsä Anni Kettusen (isoisäni sisaren) ja
isoisäni Micha Korhosen kanssa ko. runokiveä katsomassa, kun olivat
matkanneet Keski-Suomessa ja Leivonmäellä 30-luvulla. Oli kuullut tuon kiven tarinan useaan otteeseen äidiltään ja enoltaan eli isoisältäni. Johannes Korhonen kuoli Lempäälän rovastina vatsatautiin suht´nuorena miehenä 1920-luvulla. Elise Korhonen kuoli samoin 50-luvulla Lempäälässä.
Hertta Pappinen kantoi puhelimessa huolta siitä onko kivi vielä paikoillaan, vai onko tietä levennetty ja kivi tuhottu. Isoisäni Micha Korhonen runsaslukuisine veljineen ja sisarineen matkasivat Rutalahdelta syksyisin kuulemma laivalla Jyväskylään lyseoon lukuvuodeksi. Tuolloin tiestön kunto lienee ollut auttamattoman huono. Laivayhteys lienee ollut paras keino matkata Jyväskylään. Pojat asustivat ”internaatissa” Jyväskylässä eikä kotiin Leivonmäelle joutanut, kuin juhlapyhinä. Isoisäni muisteli aina
lämmöllä Leivonmäen lapsuus- ja nuoruusvuosiaan.”
Ystävällisin terveisin
KTM Juha Korhonen
Syyskuussa 2010 Ilkka T. Korhonen on lähettänyt lisävalaistusta kirjoituskiveen:
Olen Ilkka T. Korhonen, harrastevalokuvaaja. Etsin netistä vanhoja kivimuistomerkkejä, jolloin yllätyksenä tuli eteeni kuva Kirjoituskivestä sivultanne. Minulla on ja toimitan teille sukuni
perintötiedon joka koskee Kirjoituskiveä.
Kiven tekstin on hakannut Isoisäni isä Johannes Korhonen. Lähetän sukualbumistani kuvan lehtileikkeestä joka omalta osaltaan tämän todistaa, Missä ja koska lehti on julkaistu ei minulla ole tietoa.
Kuvan on ottanut Isoisäni Martti Korhonen 30 -luvun lopulla. Kuvassa vasemmalta vaimonsa Hilma os. Henriksson jonka isä Henrik oli Turkin sodan veteraani. Seuraava oikealla on Eero Olavi (Eko) Korhonen Isäni veli,sitten kuvassa Eeron oikealla puolella istuu Isäni Martti Johannes Korhonen, heidän oikealla puolella seisoo perheen vanhin lapsi Ingrid Korhonen.
Ilkka T. Korhonen
Kivenkovaa – muita tunnettuja kiviä Rutalahdessa
Kuolukivi:
– Kivisuolla vanhan maantien reunassa, löytyy entiselle kaatopaikalle menevän tien varresta, museon merkitsemä
– risti ja vuosiluku 1864
– luultavasti Marjokankaan torpanvaari Risto Juhonpojan muistoksi
Vorokivi
– Letkaliiteriltä Valkeisen rantaan ja Hiekkolaan johtavan entisen maantien syrjässä
– tarinan mukaan rosvot olivat hyökänneet kiven takaa
– Ilona Huikko muistaa, kuinka sodan aikaan posti tuli iltapimeällä, ja Saima-äiti laittoi aina Ilonan katsomaan, josko Iivari-isältä olisi postia. ”Kiven kohalla pelotti niin mahottomasti! Mutta mentävä oli.”
Kummituskivi
– Korkeakankaalla maantien varressa oli ennen iso kivi suunnilleen Rutalahti-kyltin luona, tietä korjattaessa se on hävinnyt
– 1940-1950 -luvulla kiersi huhu, että kiven luona kummittelee
– Mailis Braun muistaa: ”Kiven kohdalla kuului ääniä ja askelia, myöhemmin sanottiin, että ne olivat jonkinlaista kaikua. Muistan, kuinka pelkäsin, kun tulimme illalla Norolasta Väisäsen Teuvon luota kylästä, että ne kummitukset lähtevät liikkeelle.”
Kummituskiven arvoitus
Tarinan Rutalahden kummituskivestä kertoi joskus 1950 -luvun alkuvuosina Kotasen torpassa vuonna 1888 syntynyt isäni Nestor Lahtinen.
Olessaan 1920-30 lukujen välillä eräänä talvena sisarensa Edlan miehen, Herman Palanderin kanssa liikkeellä rekihevosella oli heidän edellään hieman edempänä mennä viuhtonut naisihminen helmat hulmuten aivan keskitietä. Erittäin liukas pääkallokeli ei näyttänyt kuitenkaan edelläkulkijaa haittaavan, vaikka muut olivat käyttäneet ”raviojan” metsänpuolta. Langokset ajoivat myös keskitietä jossa reki luisti parhaiten, sillä liukas keli ei heitäkään haitannut, olihan heidän hevosensa kavioissa uudet hokkikengät.
He olivat ihmetelleet eukon pitämää vauhtia iljanteisella tiellä, ja isäni oli sanonut ohjaksissa olleelle Hermannille, että hoputapa hevosta niin otetaan tuo akka kyytiin. Kun Hermanni räpsäisi ohjaksen perillä hevosta lautasille, se paransi vauhtia, mutta niin teki jalankulkijakin. Vaikka ohjasmies antoi ruunalle hieman lisää ”pitkiä kauroja” niin, että mentiin jo reipasta ravia, ei välimatka lyhentynyt yhtään. Kun vaimoihminen saapui tien sivussa olevan ison kiven kohdalle, hän katosi siinä kuin ilmaan.
Hermanni pysäytti hevosen, ja molemmat miehet alkoivat tutkia kiven ympäristöä löytämättä kuitenkaan jälkiä, tai mitään selitystä sille, miten edellämenijä olisi voinut kadota molempien näkyviltä kuin tuhka tuuleen.
Perimätietona oli noihin aikoihin liikkunut seudulla tieto, että suurten katovuosien aikaan vuosina1866-68 olisi joku mierolaisnainen surmannut tai jättänyt pienokaisensa kuolemaan kiven taakse. Paikkaa oli varsinkin pimeällä kaihdettu sillä kiven takaa kerrotaan kuuluneen pienen lapsen itkua. Erkki Lahtinen
Huutokallio
– Päijänteen rannassa Korpilahden puolella oleva kallio, ei kivi
– huudettiin soutumiestä ja myös myllärit tiesivät hakea viljan ja asiakkaat kylän puolelle silloin, kun tietä Päiväkuntaan ei vielä ollut
