Kalastusta Rutajärvellä 1940-1950-luvuilla
Kalastus oli suuressa mittasuhteessa 40-50-luvuilla ja kalan myynti houkutteli monia saalistamaan kaloja Ainakin 40-luvulla kotikalastus oli tärkeä osa lisäruuan hankinnassa. Muistan hyvin ne vuodet kun ruoka oli todella kortilla, korttiannokset olivat niukat ja kala oli tärkeä lisä ruokapöytään. Vuonna -48 keväällä kun saavuttiin Rutajärven rannalle, oli ruuasta pulaa. Rantojen auettua sen verran, että saatiin rantarysät heinikkoiseen lahden pohjukkaan, loppui nälän tunne kertaheitolla.
Mustanportin lahden pohjukassa oli mainiot kala-apajat aina tiedossa. Olisiko silloin ollut suuriin kalasaaliisiin syy siinä, kun aina keväisin oli valtion mailla suuret hakkuut. Rantatöyräät olivat tukkeja ja propseja täynnä. Silloin kuorittiin tukit aina ennen uittoa.( Myöhemmin uittojen loputtua vadelmat valtasivat ranta kivikot. Sanko kaupalla kerättiin vadelmia.) Tukkien pudotus aiheutti sen, että kutemaan tulleet hauet karkkosivat kauemmaksi puottopaikoista. Aamuisin kun menimme kokemaan rysiä tätimme Ida Marian ja veljeni kanssa, tukkien vyöryttäjät mainitsivat: ”Oltaisi haettu kalapaisti itsellemme, jos olisi ollut ehjät saappaat jaloissa!” Olihan siellä rysät täynnä haukia, isommat otettiin mukaan ja pienemmät laskettiin takaisin kutu-ilakointiin.
Vitsakset täynnä raahasimme kala-apajan kotia ja saimme kerrankin mahamme täyteen kalasoppaa. Osa suolattiin hiuka-paloiksi ja kalapaisti oli herkullista syötävää. Aikaisemmin kun ei kalaa oltu saatu itse pyydystettynä, oli maku erittäin herkullista.Myöhemmin 50-luvun vaihteessa, kun hakkuut jatkuivat valtion mailla, tuli meille asumaan Jokisen Osmo. Osmo oli ahkera metsämies. Saimme jo silloin alkeet metsä- töihin häneltä. Olimme kuorimassa voimiemme mukaan kaivospölkkyjä ja ne täytyi kuoria täysin puhtaaksi kuorista. Kaivospuut menivät Englantiin kaivoksille.
Jokisen Osmo oli myös kova kalamies, osasi ottaa kalan aina, oli kesä tai talvi. Silloin lahna oli suosittu kala niin maaseudulla kuin kaupungissakin, olihan pulaa ruuasta monessa paikassa.Rutajärvessä oli silloin valtavasti lahnoja. Kevätkutu oli aina tapahtuma sinänsä. Niin Syyslahti kuin Halttusen lahti olivat pyynti paikkoina verrattomat. Keväisin Osmon kutu-merkit luonnossa olivat hänelle tärkeitä. Joulukallion ja Syyslahden välisellä alueella kasvoi iso haapa valtion maalla. Sitä seuraamalla, koska siihen ilmestyi lehden alku, niin sanottu hiirenkorva, niin silloin aina alkoi ensimmäinen lahnan kutu.
Koskaan tätä aikaisemmin ei viety verkkoja kutu paikoille, kylläkin muualla kalasteltiin aina kun jäät olivat lähteneet. Rutajärvessä oli silloin luonnon tilassa lohta. Iltaisin tyynellä ilmalla näki, kuinka lohet hyppivät veden pinnalla. Lohihan pääsi nousemaan Päijänteestä tukkirännejä myöten vapaasti ja usein poikasina katseltiin Tammen myllyn rännin laidalla, kun lohet nousivat ylös ränniä kohti Rutajärveä. Tukkilauttojen seassa kalat viihtyivät hyvin, vaikkakin uiton aikana oli hankalaa päästä järvelle kalastamaan kun ei päässyt rannasta ulos, tukki lautat tukkivat koko pohjoispään. Saihan sitä silloin kasteltua monet housut lautalla juostessa.Tukkien kanssa pärjäsi jotenkuten, mutta kun lautassa sattui olemaan myös propseja ja jalat ei useinkaan kerinneet mukana.
Rutajoen matkuksessa (lampiosuus) oli isoja särkiä ja usein sieltä sai jopa lähemmäs kilon painoisia kaloja. Kun sitten oli otollinen aika aloittaa lahnan pyynti, verkot viritettiin syyslahden mutkaan. Ensimmäinen lahnalaji oli Oskarin (Osmon ) mukaan kirs-lahna, tämä lajike oli runsaslukuinen , ei tosin niin runsas kun kesäkuussa oleva ison kudun tuottava lajike. Olihan se poikasena mukavaakin aikaa kalastaa, syyslahdessa oli ranta-talas Pynnösillä, niin kuin myös Halttusen lahdessa Halttusilla. Kalastajia oli pitkin kirkonkylää, nimiä en enää muista. Lahden mutka oli piiritettynä verkoilla aina lahden suusta lähtien ja kumma kylläkin, kaikki saivat kaloja verkkoihinsa. Kesäkuussa suuren kudun aikaan meillä oli kalalaatikko ulkopuolella syyslahtea ja sinne aina vietiin lahnat elämään kaupunkimyyntiä varten.
Usein viikonloppuisin ranta-talaalle kerääntyi useita kalan pyytäjiä ja siellä sitä juttua riitti vallankin kalojen pyynnistä. Tyyninä iltoina seurattiin kalojen kulkua. Olivat mokomat oppineet taidon väistämään uloimpina olevat verkot menemällä lappeellaan yli verkkopaulojen ja se kyllä selitti sen, että kaikki saivat kaloista osansa. Lahden pohjukassa oli niin sankka kortteikko, jonne ei tahtonut veneellä päästä muuten kuin airoilla työnnellen. Lahnat olivat siellä suurina parvina kutu touhussaan. Keksittiin konsti saada pyydykset kortteikkoon ja ei muuta kuin viikatteen kanssa leikattiin uoma verkoille. Olihan ne verkot aina täynnä kalaa (tosin usein myös rikkinäisiä, sillä sen aikaiset verkot kun olivat pumpuli langasta kudottuja).
Meillä oli useita verkkoja, isompi silmäset olivat 90 mm, 3- 5 metrin korkuisia, ne aina laskettiin syvemmälle lahden suulle. Isoimman lahnan jonka me saimme, painoi yli 5 kiloa. Leivonmäeltä oli vanha papparainen, jolla näin suurimman lahnan. Punnittuamme sen, se painoi tasan 6 kiloa. Isot lahnat olivat rasvaisia keltamahoja ja ne menivät aina kaupaksi Jyväskylässä. Alkuaan ne oli joskus istutettu Suonteen järvestä. Ostajat aina kysyivät mistä lahna oli tuotu, koska Päijänteen lahna tahtoi mennä huonommin kaupaksi, olisiko ollut rasvaisuutensa takia.
Rantatalaalla iltaisin istuttuaan, nuotion päälle tehtiin isoon pataan lahna keitto, se oli todella maukasta ja useimmat toivat keittoon kalan lisäksi sipuleita. Perunan, sipulin ja kalan lisäksi ukot laittoivat isot kasat voita. Rasvaistahan se keitto olisi ollut ilman voitakin, mutta ei kuulemma ollut hyvää, jos ei ollut kunnolla voita. Silloin söin itseni irti lahnakeitosta ja en tänä päivänäkään voi lahnakeittoa sietää sen maun perusteella. Olihan se syönnin päälle mukava ilta yöstä heittää pitkäkseen ranta talaassa olleille rantaheinille nukkumaan.
Aamulla aina oli kiire päästä kokemaan verkkoja, kun kalat eivät saaneet kuolla verkkoihin säilymisen takia. Kun kala sumppu oli täysi, oli kaupunki reissu tiedossa ja se oli aina kiintoisa matka olla mukana, koska saimme aina määrätyn osan palkaksemme pyynnistä. Kalasäkit lastasimme laatikosta veneeseen ja usein Ida Maria-tätimme oli soutajana matkatessamme onnela-joen suuhun, kivisuon tien varteen, sinne kun pääsi veneellä aivan maantien varteen. Linja-auto Kivisuolta lähti aina kuudelta aamuisin Jyväskylään, ei kun säkit auton takapäähän tai katolle, useimmiten katolle.
Kyllä niitä myynti reissuja tuli useita kevät kesästä, monena keväänä myytiin kolmekin sataa kiloa lahnoja. Ida Maria souti veneen takaisin Rutajärven pohjoispäähän, eipä silloin ollut moottoreita apuna. Usein kun oltiin Oskarin kanssa kahdestaan, ilta yöstä sousimme Joutniemeen. Siellä sitten nukuimme aamu tunneille pienen nuotion vieressä. Nuotio savu tuli tutuksi ja se jäi aina vaatteisiin haisemaan koko päiväksi.
Linja-autoasemalla aina purettiin kala säkit torille vietäväksi ja usein oli kuskeja, jotka ajoivat säkit torille asti. Kerrankin menin auton katolle ja kuski sanoi tuovansa kalat torille asti. Olin auton katolla pudottamassa säkkiä alas, kun kuski sanoi: ”Ole siellä, minä ajan auton torille asti.” Oli outoa olla liikkuvan auton katolla. Oli se varmaan elämän kokemus! Kerran menimme Rutalahteen kauppaan ja jäimme pois autosta Vaajalan kaupan luona. Auto tuli kaupan luota aivan ovea myöten täyteen, josta kylän ukot perkailivat kuskille siitä, kun eivät päässeet kaupunkiin viinakauppaan. Kuskina oli Taneli (olisiko hänen sukunimensä ollut Terho) joka valitti ukoille: ”Katsokaa nyt , mihin te mahdutte.” Joku ukoista pyysi Tanelilta lupaa mennä linja-auton katolle ja Taneli siihen:” Menkää sitten sinne”. Takapäässä oli portaat katolle ja tavarakaiteet kiersivät linja-auton kattoa suojaten tavaroiden putoamista. Ukot nousivat katolle, olisiko ollut 3 tai neljä ukkoa istumassa kaiteitten sisällä. Oli varmaan antoisa kaupunki reissu istua liikkuvan linja-auton katolla, tie kun oli silloin vanha hiekkatie mutkineen ja mäkineen. Taneli oli omalaatuinen kuljettaja, ei aina välittänyt aikatauluista, tuli silloin miten matka milloinkin meni. Kerran nousin linja-autoon Tammentien risteyksestä ja Taneli ajeli omaa vakiintunutta matkaansa kohti Rutalahtea. Kait sillä iski tupakan tarve, kun sytytti sätkän palamaan ajaessaan. Siihen matkustajina olleet nais-ihmiset Tanelia moittimaan ja eikö kuski osaa lukea kun ikkunan yläpuolella luki -Tupakointi kielletty-. Kun oltiin lähellä Korkeakankaan mäkeä, Taneli pysäytti auton mäen päälle, nousi autosta ja meni kiven päälle tupakille. Oli huvittava tapaus; ei ollut hyvä sekään, että auto seisoi matkalla, sillä joillakin oli kiire jos minnekin, mutta loppui valitus tupakoinnista siihen.
Torimatkat olivat aina oma tapahtuma, kalat myytyämme oli se tärkein matka ja ei kun kohti maalaisten viinakauppaa. Silloin maalaisilla oli oma viinakauppa ja kaupunkilaisilla oli oma kauppa eli myymälä. Olin joskus mukana katsastamassa osto tapahtumaa. Viinakortti oli edellytys saada alkoholia ja jos kävi liian usein, otettiin kortti määräajaksi kuivumaan. Kaksi kirkasta ja kaksi värillistä putelia sai kerralla. Matkahan ei ollut mikään jos ei heti saanut kunnon tujauksia otettua pullosta, näillä vanhoilla pirtuajan olleilla henkilöillä ei alkoholi ollut suuri synti. Matkalla takaisin Rutalahteen iski usein kova pissa hätä. Kun pullo oli jo tyhjennetty kaupungin tuliaisista, kuski ei antanut lupaa pysähtyä matkalla ja eihän siinä auttanut muu kun pissata tyhjään pulloon istuallaan ja ihmiset nauroivat tapahtumalle.
Viisikymmenluvulla mökkiläiset joilla ei ollut heinämaita niin paljon että olisivat elättäneet kolmea lehmää yli talven, joutuivat hankkimaan lisä rehut muualta. Yksi konsti oli kerätä kortteita rannoilta. Silloin Rutajärven lahden pohjukat kasvoivat tiukkaa kortteikkoa ja Syyslahden pohjukasta haettiin kortetta, sillä siellä oli parhaat kortteikot. Yksikin kesä Oskari niitti veneestä kortetta, josta se lastattiin toiseen veneeseen. Ida Maria oli soutajana ja Oskari mätti kortetta veneen täyteen. Oli aivan laitoja myöten täynnä ja Ida Maria kielsi lisäämästä lastia, mutta Oskari siihen: ” Kyllä se vielä kantaa.”, kävi niin kuin ounasteli Ida Maria ja soudettuaan parikymmentä metriä upposi vene pohjaan. Niin oli soutaja kuin lastikin likomärkiä, mutta onneksi oli pohja lähellä. Miten olisi käynyt järven selällä, sillä eihän se soutaja ollut mikään uimaihminen.
Kesäviikonloput kalasteltiin verkoin ja ongilla. Pohjaonki oli paras keino saada ahvenia, tiukkasilmäisellä isolla taitettavalla haavilla pyydystettiin särki täkyjä, jotka olivat parhaat syötit onkikoukkuun. Joskus tulee ajateltua, miksi niitä täytyi aina kauniilla kesäpäivällä pyytää, milloin pienet, milloin suuret määrät. Oli vaikea pitää ne kuumalla ilmalla hengissä, vaikka kalaa oli yllin kyllin. Vallankin syyskesällä kun tuulet olivat kovimmillaan, aina piti saada verkot tuulen alapuolelle laskettua. Soutaminen oli kova homma poikasena ja sai todella kiskoa voimiensa takaa venettä. Kylläkin lahna aina kulki tuulen mukana ja tulihan niitä aina useita kappaleita. Ei silloin ollut pelastusliivejä, eikä silloin ajateltu turvallisuutta, kaatuisiko vene vai ei.
Syyskesällä muikkua pyydettiin pinta verkoilla. Oli usein toistakymmentä verkkoa samassa rivissä. Rutajärvellä oli 50-luvulla valtavasti muikkua, kiloon meni 10-15 kappaletta muikkuja. Kun tuli lokakuu, alkoi muikun kutupyynti. Kaikki parhaat kutupaikat olivat ison selän kahta puolen. Silloin oli muikun mätiä joka päivä ruoka pöydässä. Oskari myi kylällä myös suuret määrät muikkuja.Kalastusta kesti aina jäitten tuloon asti. Alkoi olla jäätymisvaara silloin kun kortteen varteen tuli jää helmi.
Lohtakin tuli kesäisin verkolla monesti, Kruunusaaren (nykyisen Pitkäsaaren kärki) oli paras pyynti paikka. Lohi kulki siitä kohtaa niin joelle kuin selkä vesille. Vanhat nimet saarilla ovat säilyneet tähän päivään saakka, niin kuin Kellosaari (nykyinen Lemmenpuska). Kun Oskari hankki nuotan, alkoi silloin kalastus uudella tavalla. Syksyisin vedettiin nuottaa muikku apajilla, kesäisin uusissa kuin vanhoissakin paikoissa. Muikku apajat olivat Niinisaaren ja Syyssaaren välissä, samoin Torantin etelä puolella.
Kesäapajia olivat Kruunusaaren kärki, Harmaankiven lahti, Pitkäsaaren ranta, Tallimäen huvila ranta, seurakunnan lahti. Ne muuten olivat aina hyviä pinta onki paikkoja. Jouduin usein tarpojaksi, pitkän seipään päässä oli pyöreä puu kiekko, sillä nosto vaiheensahakattiin niin paljon kuin kerittiin, eihän se aina riittänyt Oskarille, huusi aina – tarvo tarvo, vaikka kuinka hakkasi veteen poreita, – taas meni iso hauki karkuun. Talvella taas toimenkuva oli omanlaistansa, tuurat olivat ainoita reiänteko välineitä, pudotus avanto hakattiin isoksi, kahta puolen riuun mittaiset uitto reiät aina rannalle asti, vetoköydet olivat karkeaa ainesta, tahtoivat mennä läpi huonoista käsineistä, kesällä taas paljain käsin veto oli tuskallista.
Laitisen Eemeli oli vakio nuotan vedossa, monet väittelyt Oskarin kanssa he pitivät milloin apajasta milloin ankkuri paikasta.Seurakunnan kohdalla olevassa paikassa kerrankin tuli sanomista kuka on lasku miehenä avantoon, kävi niin että Eemeli laski nuotan avantoon, nuotta vedettiin reikiä myöten nosto reikään, olin taas tarpomassa nosto vaiheessa, kun nosto oli suoritettu ja nuotan perä oli jään päällä, kuinkas ollakkaan, nuotan perä oli kaksin kerroin, ei sintin sinttiä noussut ylös, kävi aikamoinen suukopu puolin jos toisinkin.
Samalla kertaa avantoja hakatessa Eemeli pudotti meidän tuuran avantoon, siinä oli ranne lenkki putoamista varten, se oli kuulemma hankala Eemelin mielestä, siellä se on järven pohjassa tänäkin päivänä. Olihan niitä ahaa-elämyksiä Oskarilla, kerrankin kun oltiin nuotta reissulla halttusen lahden seudulla, hyppäsi iso hauki veden pinnalla, Oskari siitä innostui että lasketaan nuotta ja vedetään se hauki ylös, yksi kivi oli ainoastaan missä piti nostaa nuotta ohi kiven, saatiinhan me se hauki nuotasta, olikin komea noin kolme- neljä kiloinen.
Myöhemmin nuotta ankkuria käytettiin pohja onkiessa, se piti tuulellakin hyvin veneen paikoillaan, syyslahden edessä karikolla se sitten kerran onkireissulla tarttui niin kovin kiven koloon että se oli jätettävä karikon huomaan, siellä se on ahventen ihmeteltävänä.Syyskesällä Oskari aina souteli lahden pohjukoita, tiesi milloin lahna oli heinikossa syömässä, vesi oli sameaa ja pohja heinää nousi pintaan, näin aina sai lahna apajan ylös. Kerrankin kun Oskari tuli metsätöistä järven takaa, oltiin syömässä kalakeittoa, Innoissaan jo ovelta huusi, – äkkiä verkot veneeseen, lahnaa on koukunniemen lahdella.
Eihän siinä auttanut muu kuin verkot veneeseen ja minä soutamaan kovalla vauhdilla järven toiselle puolelle, Oskari istui takapenkillä ja söi kalakeittoa lautaselta, piiritettiin saarien välit, yksi verkko jäi ylimääräiseksi, se oli kolme metriä korkea, laskettiin sekaantuneen veden kohtaan. Vettä oli 1,5 metriä, sitä myöten kohot painuivat veden alle, hetken päästä nostettiin verkko ylös, yhtenä köytenä se kasattiin veneeseen, iso kekohan siitä tuli, rannalla laskin lukumäärän, 52 kappaletta.
Aamulla oli edessä kaupunki matka torille myymään kalat, kahdella polkupyörällä kuljetettiin säkeissä kalat Rutalahteen aamu linjurille.Kevätaika oli aina mukavaa kalastamista, hyvä jääkeli potkukelkkaa käyttäen pohja ongella, ahvenia tuli aina mukavasti, vallankin uveavannoista, aamuisin viiden aikaan aina mentiin ongelle. Järven toisella puolella asusti pienessä mökissä Kohvakka niminen. Hän oli harmiton mukava ukkeli. Usein käväistiin kauppareissulla torpassa jututtamassa häntä. Vene aina jätettiin hänen rantaan. Torppa oli lähellä Koukunniemen taloa.
Muistan kun Liiaksen Vesa, Rutatorpan isäntä kertoi naureskellen Kohvakan kylässä käyntiä: ”Taas se Kohvakka veti minua retkuun. Aamulla viiden aikaan Kohvakka tuli herättämään minut, kolisti ovea ja menin aukaisemaan oven. Kohvakka pyyteli anteeksi herätystä. – Kuules Vesa anna hyvä mies minulle sanko lainaksi, sain niin paljon ahvenia Pitkäsaaren sivusta, etten saa niitä viedyksi kotiin.”
Niin Vesa antoi sangon Kohvakalle ja päätti, että kun kerran on herätys tullut niin taidan mennä myös kokeilemaan aamusyöntiä. Rannalle tultuaan hän näki kun Kohvakka käveli kotiinsa tyhjän sangon kanssa. Oli ukolla merkillisiä päähän pistoja. Aikoinaan kun torppareilla jolla ei ollut metsää, tapana oli että tehtiin sahtia. Talolliset toivat aina rungon tukkeja ja näin saatiin milloin navetta, milloin sauna hirret ilmaiseksi.
Syksykesällä kun meillä oli hirsitalkoot, Kohvakka souti aamutuimaan rantaan veneensä perässä oli kaksi tukkipölkkyä ja hän kehui hakeneensa ne perämetsästä. Myöhemmin Halttusen Oskari ihmetteli mustanportin lahden mäen syrjässä olevaa tukkipuun latvaa, kantoa kun ei ollut mailla halmeilla. Hyvin oli kannon peittänyt.
Talkoitten jälkeen Kohvakka souti aamutuimaan meidän rantaan, pyysi äidiltämme: ”Anna hyvä Mari vähän sahtia, katsos kun tätini tuli käymään monen vuoden perästä kylässä eikä minulla ole mitään annettavaa.” Pakkohan se oli antaa 3 litran kannullinen kun niin harvinainen vieras käymään tuli, mutta eihän Kohvakalla ollut koskaan ollutkaan mitään tätiä.
Kohvakan mökki oli yhden huoneen mökki jossa oli iso muurattu uuni nurkassa, osittain kivistä ja tiilistä tehty. Kerrankin kun oltiin jututtamassa Kohvakkaa illalla, pieni lyhty paloi uunin vieressä ja hetken kuluttua alkoi valo pienentyä joka lopulta sammui. ”Mikä ihme siihen nyt tuli? Vastahan minä laitoin lyhtyyn öljyäkin.”: ihmetteli Kohvakka. Aukaistuaan ulko-oven, valo kirkastui heti täysin palamaan. Pienessä mökissä kessun kera happi vaan loppui.
Talvisin pidettiin iskukoukkuja ja samoin myös tapsikoukut olivat mateille. Mateen pyynti oli keskitalvella aina kutu aikana ja silloin matalilla luodoilla katiskat ja merrat laitettiin jään alle. Yksi nieluisilla merroilla pyydettiin mateita. Pitkä valkea koivun runko kaadettiin ja merta kiinnitettiin pari metriä pohjasta koivun runkoon, nielu alaspäin. Riuku laitettiin vinoittain pohjaan. Kyllä niitä mateita tuli usein puolikin merrallista.
Rutajärvellä tyyninä kesäiltoina isot lohet hyppivät veden pinnalla ja kalaa oli silloin pyydettävänä suuret määrät. Kokeiltiinhan jopa tuulastustakin. Tuulastus oli silloin kiellettyä. Oskarilla oli tervaksista vanha tuulastuskoura. Tervakset irrotettiin vanhoista tervaskannoista. Veneessä oli yön pilkkeet. Olin ensi kertaa mukana, kun mentiin Joutniemen kohdalta tien yli. Vene vedettiin metsä kannakkeen yli pienelle lammelle, mutt eihän sieltä mitään tullut kun vesi oli niin ruskeaa, ei kunnolla pohjaa nähnyt. Minä keräilin palaneita puita veneen perässä, Oskari ja kaveri, jonka nimeä en muista, vetivät veneen takaisin Rutajärveen.
Saatiinhan niitä kaloja sitten Halttusen lahdelta, oli lahnoja ja haukia ja monet kappaleet. Me poikaset jouduttiin ne kalat myymään Rutalahdessa. Joku siitä meille mainitsi, että pojat ovat tainneet olla tuulastamassa luvatta ja näkihän sen niistä kaloista, kun ne olivat kaikki niskasta rikki. Ei menneet kaikki kalat kaupaksi. Oskari antoi kilohinnan myytäville ja jouduttiin tuomaan suurin osan takaisin. Oskari tästä pahana: ”Oisitte myyneet ne sitten halvemmalla.” Mies itse lähti myymään ne kiukkuisena.
Verkkoja pidettiin läpi talven. Pienet särjet käytettiin isku- ja tapsikoukkujen syötteinä. Koukkuja oli monet kymmenet ja sai hiihdellä kilometri kaupalla pitkin järven selkää, kun kala meni hyvin kaupaksi talvi aikana ja harvoin kalaa oli kaupassa myynnissä. Talvella usein pidettiin iskukoukkuja Joulukallion kohdalta aina Hirvisaareen asti. Takaisin tullessa oli monesti mennyt jo monta haukea koukkuihin.
Kesäaikana myös kalastettiin pitkällä siimalla. Koukkujen lukumäärä oli parinsadan kappaleen määrä. Kastemadot kerättiin Rutalahden keskustasta, vehnämyllyn kohdalta. Tien toisella puolella oli hyvä matopaikka, useasti siinä kasvoi perunaa. Matoja oli mukava kerätä yö aikana ja olikin valtavan isoja kastematoja. Kesäisin kalastaessa syyslahden ympäristössä, usein viikon loppuisin vietettiin yöt saarissa. Kerrankin ollessamme Halttusen lahdella kalassa, alkoi satamaan ja rannassa talaan katto vuoti. Oskari päätti, että mennään Halttuseen nukkumaan. Niin käveltiin sisälle ja pitkille penkeille heitettiin makuulle, aamulla viiden jälkeen lähdimme takaisin järvelle. Ei talon väki tiennyt meistä mitään, sillä ovethan olivat aina auki yölläkin.
Kalastus ei aina ollut mukavaa, vastatuulessa soutaminen oli työn täyteistä ja usein verkkojen laskun kuin nostojen jälkeen, tuulessa soutaminen oli tukalaa. Aina laskun tai noston jälkeen Oskari väänsi sätkänsä, sitä poltellen hitaasti nauttien. Kun oli hänen vuoro soutaa takaisin kotiin, saattoi polttaminen kestää joskus jopa kymmenenkin minuuttia. Kalastusta kesti viisikymmen luvun puolen väliin. Sitten alkoi olla muut menot mielessä ja lisäksi Oskari muutti pois meiltä. Olihan se ollut antoisaa aikaa kalastuksessa.
Monta kertaa tulee mieleen ne pula-ajan olot, kun elanto oli kullakin hankittava omalla tavallaan. Eihän se aina ollut helppoa, kun pikku poikana ei saanut rahaa mistään, ellei jotakin työtä keksinyt itselleen. Oli se mukava saada omaa rahaa omaan käyttöön niin että sai ostaa mielitekoja. Muistot siltä ajalta ovat antoisia; kokemusta tuli roppakaupalla.
Penttisen Ville keväällä 2013.
Tarinoita kalasta ja kalastuksesta Rutajoella ja Päijänteellä
Kaloja myytiin kiertäville ostajille suolattuina. Tuoreita kaloja vietiin Jyväskylään myyntiin, ne pakattiin koppiin ja lastattiin Kaima-laivaan. Vähän ennen talvisotaa nousi Rutajokeen kutemaan ihan tolkuttomasti lohia. Ne jäi myllyjen portaisiin ja niitä sai käsin. Lohet myytiin Jyväskylään ja sitten puhuttiin, että oliko se joku enne. (Pauli Mäkelä 1991)
Mäkelän Pauli myös kertoi, että kun Rutajokeen nousi lohia, niin hän oli pikkupoikana Seppälässä yötä, ja isäntä herätti kahden aikaan, että mennään kuuntelemaan, kun joku heittää halkoja veteen. Sieltä tuli lohiparvi hyppien ja siitä tuli semmonen ääni.
Yhen kerran kun Tammenmyllyllä ol isompi korjaus, ne ehkä rakensivat sitä uudempaa patoa, niin ne jäi lohet niihin ränneihin kiinni ja niitä sai vaikka kuinka paljon vaikka käsin. Ne ol isoja lohia. Ei sitä lohta sillon niin pietty arvossa kun nyt. Ei uittomiehillekkään laitettu lohesta, mutta ite syötiin. Ajateltiin, että se on vaan liharuoka, jolla jaksaa raskaassa työssä. (Taimi Nieminen 2003)
Syys-Aati vei matteita torille säkillä. Se möi kalasa ja sit se aatteli, että hänpä vieki pojille tuliaisia. Se män munkkikauppiaan luo, mutta tämä sano, että eihän me voida niitä nokkossäkkiin laittaa. Mutta Aati ol sitä mieltä, ettei pojat oo pahoja moittimaa, mätä sinne voa! (Ilona Huikko 2004)
Kuore oli semmosta rehukalaa. Muistan kun katolla kuivasivat.
Se jäi mieleen, että sitä oli niin valtavasti sitä kuoretta. Ne maanviljelijät jotka tuli sitä hakemaan, niin niillä oli isot astiat ja ne keluveneet soutivat siihen viereen. Ne mättivät niin paljon, että vene nippa nappa pysy pinnalla ja tulivat maihin ja lapioivat lastin. Siat varmaan söivät…(Erkki Verkkonen 2005)
Kaikuluotain ankeriaalla
Vuosi 1988 oli oikea ankeriaitten vuosi Rutalahdessa. Ankeriaita oli niin paljon vaelluksellaan, että niitä sai lähes joka lajin pyydyksestä. Pauli Mäkelä ja Tauno Paussu saivat yhteisillä kalareissuillaan useita suuria vonkaleita, joista yksi painoi 4,2 kg ja se oli 118,5 senttiä pitkä. Se oli uinut rysään. Tauno Paussu voitti ankeriaalla sanomalehti Keskisuomalaisen vuoden 1988 kalakisan, ja sai palkinnoksi kaikuluotaimen, joka niinä vuosina oli vielä harvinainen tavallisen kalamiehen varusteissa.
Ennätyskalarekisterissäkin Taunon ja Paulin ankerias olisi sijoittunut hyvin, sillä suurin rekisteriin kirjattu ankerias on Nastolasta jo vuonna 1947 pyydetty 4,85 -kiloinen.
Jättiläislahna verkolla Rutalahden Kuusjärvestä
Kalamieskonkarit Seppo Jyrkinen ja Tapio Marjonen kokivat syksyllä 2005 elämänsä yllätyksen kalareissullaan Kuusjärvellä: verkosta nousi todellinen jättiläislahna. Kalalla oli painoa 7,4 kiloa, leveimmältä kohdaltaan se oli 30 senttiä ja pituuttakin kertyi 78 senttiä.
– Voi vain arvailla, miten vanha lahna oli, se oli väriltään jo kuparinen. Haukia ollaan saatu monestikin yhtä isoja ja isompia, mutta lahnaksi tämä oli jättiläinen, Seppo Jyrkinen kertoo. – Se oli jäänyt kolmemetriseen, 45 millin tavalliseen verkkoon. Pyyntipaikalla oli vettä ehkä neljä viisi metriä.
Lahnan perkaaminen oli kaverusten mukaan hankalaa, sillä ruodot olivat kovia ja paksuja. Kalasta riitti molemmille perheille ja vielä naapureillekin useampaan ateriaan ja maku oli edelleen hyvä, erityisesti rasvaisista evistä tehty keitto teki kauppansa.
Lahnan suuruutta kuvaa se, että Suomen kaikkien aikojen suurin lahna on painanut 11,5 kiloa ja se on jäänyt pyydykseen jo vuonna 1912. Aikanaan tämä jättiläinen oli myös maailman suurin lahna. Suomen ennätyskalarekisteristäkin löytyy 2000-luvulta vain yksi Rutalahden lahnaa suurempi, sekin vain vaivaiset 50 g painavampi.
Vapunpäivän kalansaalis Rutajoen tukkirännistä
Olin Vappuna 1953 tulossa kotiin perinteiseltä retkeltä Isovuorelta suorinta reittiä kohti kotia, kun huomioni kiinnittyi tukkiränniin. Rännistä ei nimittäin tullut lainkaan vettä alapäästä, vaan vesi suihkusi rännin jo lahonneesta ja harvasta laudoituksesta sivuille noin 15 – 20 metriä ylempää. Pikkupojan uteliaisuudella menin kiviä ja tukirakenteita pitkin ränniin ja huomasin, että siellä oli jonkinlainen pato, joka esti veden virtaamisen. Padossa oli risuja ja kaisloja sekä pelonsekaiseksi hämmästyksekseni vasikan ruho. Vasikan yläpuolisessa rännin osassa oli 2-3 metrin matkalla noin 30 senttimetrin vesiallas, jossa oli toistakymmentä elävää ja muutamia kuolleita taimenia. Lähdin kiireesti hakemaan ämpäriä lohia varten ja kertomaan isälleni löydöstä. Isä epäili aluksi kertomustani, mutta antoi ämpärin ja pyysi tuomaan saaliin nähtäväksi. Äitini havaitsi sen sijaan mielestään merkittävän epäkohdan – olin nimittäin sotkenut uudet Nokian kumitossuni seikkaillessani rännissä ja nuhteita tuli. Noudin taimenet ja järvilohet, joita luulin hätäpäissäni särkikaloiksi, koska ne olivat hopeakylkisiä, eivätkä tummia kultakylkisiä, kuten taimenet. Kaloista suurin painoi vain n.700 grammaa, mutta minusta ne olivat isoja. Isäni pyysi Mäkelän Paulia poistamaan ja hautaamaan vasikan jonnekin sahajätealueelle – tarkempaa osoitetta ei minulle kerrottu.
Rauno Sauro
Lohi kottikärryissä puntariin
Heiskasen Hugo ja Auvilan Matti saivat joskus 1950-luvulla verkolla Rutalahdelta ison lohen. Se oli niin iso, että sitä oli hankala käsitellä ja kuljettaa. Miehet ottivat Auvilan kottikärryt ja työnsivät tästä Pajan ohi sen kalan kaupalle punnittavaksi. Se oli niin iso, että roikkui laitojen päältä. Lohi painoi 15,5 kiloa ja kyllä sillä riitti ihmettelijöitä. (Teuvo Viljanen)
Haveris-Väinön kummat lahnat
Haveris-Väinö, Väinö Haverinen, on aina ollut kova kalamies, mutta myös kova puhumaan kalajuttuja. Baarin väkeä hän on ehtinyt monet vuodet hauskuuttaa suurilla saaliillaan. Yhtenä kesänä lahnankutu oli vähän heikkoa, mutta suuria särkiä nousi senkin edestä.
Haveris-Väinö valitteli, että kyllä nuo Lahden rouvat on sitten nirsoja, että ne kun kysyi, miten isoja lahnoja Haverinen voisi toimittaa, ja hän näytti kädellään puolta metriä, että näin korkeita, ne pyörittelivät päätään ja menivät muualle. Ja sitten kun hän vei saaliinsa, ne kysyi, että miksi näillä on punaset silmät ja on näin littasia? Ei kuulemma Väinö tunnustanut, että särkiähän ne, ja marttojen mankelilla viimeisteltyjä…
Mäkis Topin luo oli tullut joku moottorisahan kanssa. Hän alkoi kehua
sahaansa sanoen, että yhtenä päivänä sahasin paljon puita. Illalla kotiin
tullessa huomasin, että terä oli väärinpäin sahassa, mutta ei se menoa
haitannut.
Kauko Jokinen istui pölkyllä ovensuussa ja vastasi samalla mitalla: -Olin
eilen tuulaalla Rimmin lammilla. Ei minulla ollut valoakaan, mutta joka
lyönnilä tuli haukia. Kun laiton ne raksiin, niin hännät vetivät maata.
Kumpikaan, ei Topi eikä sahamies, sanonut, että nyt valehtelit. (Erkki Verkkonen)
Isäni Jouko Hietanen kertoi joskus 40 – 50 – lukujen vaihteessa tapahtuneesta lohiverkkojen kokemisesta:
”Lohta saatiin niihin aikoihin runsaasti Rutalahdesta. Olimme Alfred-papan kanssa kokemassa verkkoja ja niinpä sieltä nousi järisyttävä vonkale! Kotona Koivurannassa lohi punnittiin ja paino oli 14 kg! Alfred-pappa päätti, että nyt lähdetään kaupunkiin kalan kanssa. Ajoivat linja-autolla Jyväskylään ja ensimmäiseksi Keski-Suomalaisen toimitukseen tarjoamaan juttua ja varmaan kuvakin otettaisiin. Mutta vastaava toimittaja tyrmäsi ajatuksen heti alkuunsa sanoin: ”Näitä kalajuttuja nyt on niin paljon…” ”No eipä sitten, mutta näytän minä nyt kuitenkin tämän.” Ja Alfred-pappa avasi matkalaukun, johon lohi oli vaivoin saatu mahtumaan kaksinkerroin. Löi sitten laukun kiinni ja käveli ulos… – vastaava toimittaja perässään, että ”Odottakaas nyt kuitenkin, paljonko se kala maksaa, otetaan se kuva…?” Mutta pappa oli päätöksensä tehnyt ja jatkoi matkaansa. Meni ja myi lohen johonkin hotellin ravintolaan hyvään hintaan. (Matti Hietanen)